Aurinko porotti tuhansien suomalaisfanien niskaan Krestovski-stadionilla ja nostatti ohimoille jopa enemmän hikikarpaloita kuin käynnissä olevan Suomi – Venäjä ottelun luoma jännitys. Tämä ottelu oli ennakkoon se, josta Huuhkajien ”kuului” pisteitä ottaa, ja paikalle saapunut suomalaisyleisö kihisi asetelmien luomasta kihelmöinnistä.
Vasta kolme minuuttia oli pelattu, kun lämpöasteet unohtuivat. Joel Pohjanpalo upotti pallon upeasti Venäjän verkkoon Jukka Raitalan hienosta keskityksestä, ja huuhkajafanit saivat aihetta riemuun. Katsomo räjähti sellaiseen huutoon, josta olisi voinut olla varma, että peli pelataan Helsingissä. Huuhkajien pelaajat yhtyivät silmittömään riemuun; he tiesivät, kuinka tärkeä tämä maali jatkohaaveiden kannalta oli.
Kahta minuuttia myöhemmin stadionin vallannut energia ja pelaajien iloiset virneet olivat enää muisto vain. Hymyt olivat vaihtuneet epäuskoisiin katseisiin, meteli kammottavaan hiljaisuuteen. Kuin napin painalluksesta koko stadionin yllä leijunut tunnelma oli kääntynyt päälaelleen.
VAR-tuomio, jolla maali hylättiin, imi itseensä kaiken maalin vapauttaman energian mustaa aukkoakin tehokkaammin. Se adrenaliinin loputon purkautuminen, joka Pohjanpalon puskua seurasi, kääntyi kuin itseään vastaan. Yhtäkkiä jokaisen suomalaispelaajan jalka painoi hieman enemmän, jokaisen fanin huuto kaikui hieman vaimeammin.
Venäjä sen sijaan oli saanut uuden virtapiikin. Videotarkastus oli tarjonnut heille elämänlangan, johon joukkue tarttui täysin voimin. Suomalaisten iloiset virneet ja maalin tuoma adrenaliiniryöppy olivatkin yhtäkkiä siirtyneet venäläispelaajien kasvoille ja kehoihin.
Tuomio oli oikea, eikä peli millään muotoa ratkennut tuohon yhteen hylättyyn maaliin. Maalin hylkäys osoitti kuitenkin karmivalla tavalla sen, mikä on VAR:n suurin ongelma: vaikka ratkaisut kentälle menisivät paperilla yhä useammin oikein, tappavat ne pelin flown ja muuttavat ottelun luonteen täysin.
Pahimmillaan joukkueen tekemä maali saattaa kääntyä taakaksi, ja olla suuremmaksi hyödyksi maalin päästäneelle joukkueelle. Näin sen ei pitäisi kilpaurheilussa koskaan mennä.
VAR:n historia juontaa juurensa kenties kaikkein vahvimmin loppuvuoteen 2009 ja Irlannin ja Ranskan välisen MM-jatkokarsinnan toiseen osaotteluun. Kun Irlanti putosi MM-kisoista Ranskan tekemän, Thierry Henryn viheltämättömästä käsivirheestä syntyneen maalin seurauksena, koko jalkapalloileva Eurooppa oli vakuuttunut, että videotarkastusten aika oli tullut.
Kesti vielä yhdeksän vuotta, ennen kuin VAR virallisesti sisällytettiin jalkapallon sääntöihin, mutta lopulta fanit saivat, mitä halusivat. Tai luulivat haluavansa. Todellisuudessa emme kuitenkaan itse aina tiedä, mitä haluamme – ja miksi.
Ruth Saunders kertoo kirjassaan Marketing in the Boardroom Leicesterin yliopiston tekemästä tutkimuksesta. Kun tutkijat soittivat kaupassa ranskalaista musiikkia, oli 77% päivän aikana myydyistä viineistä ranskalaisia. Kun taustalla puolestaan soi saksalainen musiikki, oli 73% päivän aikana myydyistä viineistä saksalaisia.
Mielenkiintoisesti vain 7% ihmisistä kertoi, että oli kiinnittänyt huomiota musiikkiin, ja että se oli vaikuttanut heidän ostopäätökseensä. Kaikki muut valitsivat viinin tiedostamattaan.
Jalkapallofanit ovat samanlaisia. Kun joukkuettamme kohtaan jää viheltämättä pilkku, vaadimme videotarkastusten käyttöönottoa. Kun viheltämättä jäänyt tilanne menee toisin päin, vähättelemme videoavun tarvetta. Koskaan emme ole kuitenkaan pysähtyneet miettimään, millaista jalkapalloa oikeasti haluamme, ja millaisen haluamme rakkaasta lajistamme muovata.
Nyt olemme tilanteessa, jossa VAR ei vain hidasta pelejä, vaan muuttaa niiden koko sielun. Videotarkastukset vievät pohjan jalkapallo-ottelun tärkeimmältä hetkeltä, maalin juhlimiselta, sillä sekä pelaajat että kannattajat tietävät, että tuo juhlinta voidaan vetää takaisin milloin vain.
VAR luo yhteen jalkapallopeliin lukuisia universumeita, jotka kaikki sekä ovat että eivät ole samaan aikaan olemassa. Luulemme, että se, mitä näemme, on totta, mutta yksi pillinvihellys, yksi pieni videotarkastus, voi kertoa meille, että se olikin valetta, ja todellisuus on oikeasti jotain aivan muuta. Jalkapallosta on tullut yhtäjaksoista Marvel-elokuvaa.
Yksi oksettavimpia VAR-tapauksia nähtiin tänä keväänä Real Madridin ja Sevillan välisessä ottelussa. Real lähti Sevillan kulmapotkun jälkeen nopeaan vastahyökkäykseen, joka johti siihen, että Sevillan maalivahti Yassine Bounou kaatoi Karim Benzeman rangaistuspotkun arvoisesti.
Lopulta Realin pilkku kuitenkin peruttiin, ja muutettiin Sevillan pilkuksi, sillä vastahyökkäystä oli edeltänyt Éder Militãon käsivirhe Los Blancosin kuudentoista sisällä. Paperilla tuomio oli – jälleen kerran – täysin oikea. Se kuitenkin soti täysin sitä vastaan, mistä jalkapallossa on kysymys, ja käänsi jälleen täyteen hurmioon yltyneet adrenaliinirauhaset pelaajia itseään vastaan.
Käännetty rangaistuspotku oli Realille paljon kovempi tuomio kuin pelkkä maalin hylkääminen, tai pelkkä Sevillan pilkku aiemmin vihellettynä, olisi ollut. Juhlahumu vaihtui sekunnin murto-osassa avariin molemmille poskille, ja tappoi sen flow-tilan, mikä on jalkapallo-ottelulle elintärkeä.
Tuomari olisi tietysti voinut katkaista pelin jo Militãon käsivirhe-epäilyn jälkeen, ja jatkaa peliä erotuomaripallolla, jos ei pilkkuun olisi päätynyt. Hän kuitenkin koki helpommaksi jatkaa pelikatkoon asti, sillä tiesi, että videotarkastus pelastaisi hänet, jos aihetta olisi. Ja juuri se on VAR:n suurin ongelma.
Jos niin haluaisimme, voitaisiin jalkapallo-ottelun jokainen tuomio tarkastaa videolta. Keinot siihen löytyvät jo – enää ei tarvittaisi kuin nykyistä laajempi videotuomaritiimi, joka ilmoittaisi erotuomarin korvanappiin tiedon jokaisesta vihellyksestä, jonka tämä on tehnyt väärin.
Kukaan meistä ei kuitenkaan halua tätä, sillä se tappaisi pelin virtauksen täysin. Silti olemme kuitenkin valmiita murhaamaan pelin vapaan flown sen tärkeimmillä hetkillä.
Helmikuun lopun ottelukierroksella pelattu Brighton – West Bromwich osoitti, millaiseen tilanteeseen VAR:iin tukeutuminen erotuomarit ajaa. Lee Mason antoi ensin Brightonille luvan vapaapotkun antamiseen, mutta perui luvan lähes saman tien, koska ei ollut tyytyväinen muiden pelaajien sijoittumiseen. Lewis Dunk oli kuitenkin jo ehtinyt lähettää vaparin matkaan, ja se löysi tiensä West Bromwichin maaliin.
Mason hylkäsi maalin, mutta hetken harkittuaan hän tunnusti tehneensä itse virheen, ja määräsi pallon keskiympyrään. Tämän jälkeen hänet kuitenkin komennettiin tarkastamaan maalia videolta, minkä perusteella erotuomari lopulta hylkäsi maalin uudestaan, koska tuomarin vihellys kuului videolta ennen kuin pallo ylitti maaliviivan.
Videotarkastus pakotti Masonin toimimaan vastoin omaa harkintakykyään. Hänen ei olisi todellisuudessa tarvinnut tarkastaa maalia videolta – hän olisi voinut myöntää tehneensä virheen ja jatkaa peliä. VAR kuitenkin kannustaa tuomareita olemaan luottamatta omaan intuitioonsa, sillä he tietävät, että taustalla naruista vetelee korkeampi voima, joka voi osoittaa heidän päätöksensä vääriksi.
Tuomarit ovat kentällä, eivät katsomossa, syystä. Heidän tehtävänsä ei ole vain tulkita sääntökirjaa; se on myös tulkita pelin henkeä. Se, että päätöksiä veivataan maalin syntymisen jälkeen edestakaisin, kunnes molemmat joukkueet ovat jo luulleet voittavansa, on täydellisesti pelin henkeä vastaan.
Siihen on syynsä, miksi erotuomarihuiput ovat asemaansa nousseet. He ovat osoittaneet, että heiltä löytyy cojonesia vaikeiden päätösten tekemiseen sekunnin murto-osassa. VAR on kuitenkin kastroinut tuomarit ja tehnyt heidän harkintakyvystään tarpeetonta.
VAR ei ole toki vain pahasta, sillä sen avulla pelistä saadaan kitkettyä räikeästi väärin menneitä tuomioita, joita meistä kukaan ei halua nähdä. Videotarkastusten haitat ovat kuitenkin vielä tällä hetkellä suurempia kuin niistä saadut hyödyt.
Meidän tulisi löytää kultainen keskitie sille, kuinka pitkän ajan takaa ja minkälaisia rikkeitä videolta lähdetään tarkastamaan. Tällä hetkellä käytössä oleva malli ei yksinkertaisesti palvele peliä niin hyvin, että sen käyttöä voitaisiin jatkaa.
VAR on toiminut EM-kisoissa kenties paremmin kuin koskaan, sillä päätökset ovat olleet nopeita, eivätkä tuomarit ole jääneet selittelemään tilanteita pelaajille liian pitkäksi aikaa. Samalla turnaus on kuitenkin osoittanut, että VAR:n olemassaolo muuttaa pelin tärkeitä hetkiä aivan liikaa.
Olemme menettämästä pelistä sen hetken, sen nanosekunnin mittaisen energianpurkauksen, joka adrenaliiniryöpyllään sitoo kannattajat ja pelaajat yhteen ja osoittaa, minkälaisesta tunteenpalosta jalkapallossa on oikeasti kysymys.
Sen tilalle on tulossa hiljainen tuijotus kohti tuomaria, malttamaton odotus henkeään pidätellen ja, jos maali hyväksytään, vaimeat tuuletukset suurimman tunnepurkauksen jo mentyä ohi. Miten pelaajat uskaltavat enää tuulettaa yhtään mitään, kun he tietävät, että VAR voi milloin tahansa viedä maan heidän jalkojensa alta?
Kyse ei ole vain siitä, että VAR:n takia hylkäämme tällä hetkellä maaleja aivan turhien millipaitsioiden takia. Kyse on myös siitä, että vaikka maalit hyväksyttäisiin, katoaa niiden aiheuttaman hyvänolontunne täysin, kun joudumme odottamaan tietoa hyväksynnästä vielä maalin synnyn jälkeen.
Maalin syntymisen tulisi synnyttää aitoa, peittelemätöntä riemua, ei kauhunsekaista videotarkastuksen pelkoa – tai voitontunnetta maalin päästäneelle joukkueelle.
Chris Wilder tokaisi aikoinaan, ettei hän tiedä, pitäisikö VAR:n suhteen itkeä vai nauraa. Loppukädessä sillä ei ole mitään väliä. Teki hän kummin vain, se voidaan kuitenkin muuttaa vielä toisinpäin.
Hyvää juhannusta
Huuhkajien kisataipaleen päättyminen varmistui keskiviikkoiltana, kun Ranska ei onnistunut nappaamaan suurimaalista voittoa Portugalista. Toki mahdollisuudet pudotuspeleihin olivat käytännössä olemattomat jo maanantaisen Belgia-tappion jälkeen, mutta edes teoreettinen mahdollisuus jatkopeleistä antoi oman lisämausteensa muiden lohkojen päätöskierrosta seuraamiselle.
Vaikka ensimmäinen arvokisakokemus tyssäsikin alkulohkoon, voi jokainen suomalainen olla silti uskomattoman ylpeä maajoukkueestaan. Huuhkajat osoittivat, että pystyvät laittamaan kampoihin itseään suuremmille maille – ja maajoukkueen fanit todistivat, että he kuuluvat jalkapallon suurimmalle näyttämölle. Suomalainen jalkapalloperhe on tullut arvokisoihin jäädäkseen.
Pelillinen anti oli silti odotetun kaltaista. Suomi otti vastaan ja pystyi pallollisena haastamaan vastustajansa vain hetkittäin. Tätä ei missään nimessä ole syytä hävetä. Tämä oli tarpeellinen askel kohti arvokisojen kestokävijyyttä. Nyt, kun ensimmäinen este on raivattu pois tieltä, voi maajoukkue keskittyä tuleviin kisoihin selviämiseen aivan uusin silmin.
Tämä oli elintärkeä sysäys koko suomalaiselle jalkapalloilulle. Seuraavan kerran, kun Huuhkajat pelaavat arvokisoissa, on maajoukkue pelillisesti hieman valmiimpi haastamaan suurempansa.
Sitä odotellessa voi jalkapalloilullisia ajatuksia vaihtaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @Teravinkyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi pääset puolestaan tästä. Jos olet jo tilaaja, vinkkaa kirjeestä kaverillesi!
Me jatkamme jalkapalloaiheista ensi viikolla. Siihen asti: Pysykää terveinä.
Hyvää juhannusta.
