Saksan maajoukkue saavutti helmikuun lopussa merkittävän voiton, kun Bayern Münichin sensaatiokautta pelaava keskikenttäpelaaja Jamal Musiala valitsi Englannin sijasta Saksan maajoukkueen juuri ennen 18-vuotispäiväänsä.
Alle kuukautta myöhemmin saksalainen jalkapallo teki toisen merkittävän kaappauksen, kun Suomen ja Saksan passit omaava puolustajalupaus Malick Thiaw sitoutui edustamaan Die Mannschaftia kevään alle 21-vuotiaiden EM-kisoissa. Topparin päätös ei toki estä häntä vaihtamasta Huuhkajat-paitaan aikuisten tasolla, mutta kertoo selvää kieltään siitä, mihin järjestykseen nuorukainen maajoukkueet priorisoi.
Sekä Suomessa että Englannissa petyttiin nuorten pelaajien ratkaisuihin. Esimerkiksi Thiaw on tasoltaan jo Suomen A-maajoukkueen pelaaja, vaikka onkin vasta 19-vuotias. Nuorukaisesta voisi hyvin kasvaa vielä Suomen joukkueen kantavia voimia, mikäli hän Huuhkajat-polun valitsisi, joten on ymmärrettävää, että päätös aiheutti harmituksen tunteita maajoukkueen kannattajissa.
Englannissa päätösten kritisoiminen vietiin puolestaan täysin uudelle tasolle. Musiala olisi yhtenä maailman lupaavimmista pelaajista ollut merkittävä vahvistus mille maajoukkueelle tahansa, ja hänen päätöksensä edustaa A-maajoukkuetasolla Saksaa nostatti todellisen kohun brittimediassa.
Näin siitä huolimatta, että keskikenttäpelaaja on syntynyt Saksassa, puhuu äidinkielenään Saksaa ja omaa äidin puoleltaan saksalaiset sukujuuret. Vaikka Musiala asuikin lapsena lähes kymmenen vuotta Englannissa, ja hänen isänsä on nigerialaisenglantilainen, on hänen päätöstään vaikea kyseenalaistaa.
Laajemmassa kuvassa tilanne herättää kuitenkin mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miksi fanit kokevat oikeudekseen vaatia pelaajia valitsemaan tietyn maajoukkueen. Päätös maajoukkueen valinnasta ei ole kaksoiskansalaisuuden omaaville millään muotoa helppo, eikä yhtä oikeaa tapaa valinnan tekemiseen ole.
Tapoja päätöksen tekemiseen on lopulta yhtä paljon kuin on ihmisiäkin. Priorisoiko menestymismahdollisuuksia ja mahdollisuutta mestaruuksiin? Vai sittenkin peliajan määrää ja todennäköisyyttä nousta avauskokoonpanon pelaajaksi? Toisaalta voidaan väittää, että pelaajan pitäisi sivuuttaa nämä seikat, ja valita se maa, johon hänen tunnesiteensä on vahvempi.
Ongelma on kuitenkin siinä, ettei asetelma ole yksinkertaisesti ”järki vastaan tunteet”, kuten moni saattaa ajatella. Ei kaksoiskansalaisuuden omaava ihminen välttämättä tunne itseään enemmän toisen maan kansalaiseksi. Tunneside molempiin maihin voi olla täysin yhtä suuri ja samanveroinen. Tämä tekee päätöksestä äärimmäisen vaikean.
Miten valitset toisen – ja väistämättä käännät toiselle selkäsi – jos rakastat molempia yhtä paljon?
Tässä kohtaa järkisyyt saattavat astua estradille. Jos päätöksen tekeminen tunnepohjalta on yksinkertaisesti mahdotonta, on ymmärrettävää, että esimerkiksi menestysmahdollisuuksille annetaan merkittävä painoarvo. Jotain on priorisoitava, jotta valinnan voi tehdä.
Näin saattoi käydä myös Musialalle, jonka pelipaikalle on huomattavasti enemmän kilpailua Englannin kuin Saksan maajoukkueessa, sekä Thiawille, jonka menestysmahdollisuudet ovat luonnollisesti suuremmat Saksan kuin Huuhkajien paidassa. Lopulta kummankin päätös näyttää, halusimme sitä myöntää tai emme, järkevältä.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pelaajat olisivat tyytyväisiä valintaansa myös viiden tai kymmenen vuoden päästä. Tilanteen suurin ongelma on siinä, ettei teini-ikäinen ihminen ole millään muotoa valmis identiteetiltään. Päätös, joka saattaa tuntua hyvältä teini-iässä, voi vaikuttaa kymmenen vuoden päästä täysin väärältä.
Vaikka meillä on kuva ammattilaisjalkapalloilijoista mahtavina, kaikkivoipina olentoina, kehittyvät he ihmisinä aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Eivät nuoret, 17- tai 18-vuotiaat pelaajat, mieti näin suuria asioita päivittäin.
Mitä itse teit tuon ikäisenä? Oman elämäni suurimmat ongelmat olivat todennäköisesti siinä, uskallanko lähteä kavereiden kanssa salaa kaljalle, tai siinä, minkälaisen joukkueen rakennan FIFA:n Career Moden seuraavalle kaudelle. Jos näiden valintojen rinnalle tuodaan päätös siitä, mitä maajoukkuetta aiot loppuelämäsi edustaa, ollaan hieman eri stratosfääreissä.
Yhteiskunnan vaateet nuoria kohtaan – oli kyse sitten kansallisuuden tai opiskelupaikan valinnasta – kasvavat koko ajan. Kun talousmaailman syklit lyhenevät ja kaikki pitää saada heti nyt, pakotetaan ihmiset tekemään loppuelämää määrittäviä päätöksiä entistä nuorempana.
Toki mahdollista on, että pelaaja vain luonnollisesti kasvaa sisään toiseen kulttuuriin, kuten esimerkiksi Musialan tapauksessa näyttää käyneen. Keskikenttäpelaaja puhuu äidinkielenään saksaa ja elää päivittäin saksalaisessa ympäristössä, jossa hän näkee jatkuvasti entisiä, nykyisiä ja tulevia saksalaisia huippupelaajia.
Toisin sanoen Musiala on kasvanut jalkapalloilulliselta identiteetiltään saksalaiseksi, vaikka voikin kokea ihmisenä itsensä myös englantilaiseksi.
Tämä on tärkeä oppi meille kaikille, jotka arvostelemme pelaajia maajoukkuevalinnoistaan; kyse on sitten kuitenkin vain jalkapallosta. Se, miksi ihminen kokee jalkapalloilullisen identiteettinsä, ei välttämättä ole sama kuin miksi hän kokee itsensä muulta identiteetiltään.
Tässä piilee myös hopeareunus nuorille pelaajille. Ihmisen identiteetti kasvaa ja muuttuu läpi elämän. On aivan mahdollista, että kaksoiskansalaisuuden omaavalla myös tunnepohjainen sitoutuminen näitä maita kohtaan muuttuu ja vaihtuu elämän varrella. Sen, mitä maata olet teini-ikäisenä päättänyt edustaa jalkapallossa, ei tarvitse määrittää sinua ihmisenä lopun ikääsi.
Se on myös hyvä oppi meille faneille. Valitsi jalkapalloilija minkä maan edustuksen tahansa, se ei tee hänestä ihmisenä sen parempaa tai pahempaa.
Loppujen lopuksi ongelma on systeemissä, joka on luotu niin, että pelaajan on teini-ikäisenä tiedettävä, mitä maajoukkuetta hän haluaa edustaa loppuikänsä. Tämä asettaa hurjat paineet nuorille pelaajille, mutta nostaa myös samalla fanien odotuksia heitä kohtaan. Kannattajat tietävät, että valinta on tehtävä nyt tai ei koskaan.
Samalla se asettaa maajoukkueet kontekstiin, jossa näiden on kosiskeltava alaikäisiä pelaajia omaan maajoukkueeseensa. Tilanne on kaikkea muuta kuin ideaali, mutta huippu-urheilussa, jossa jokainen kivi on käännettävä, maajoukkueet ovat siihen pakotettuja.
Esimerkiksi Musialan tapauksessa Joachim Löwin panoksella oli lehtitietojen mukaan merkittävä vaikutus. Löw piti pelaajaan aktiivisesti yhteyttä, kertoi, mihin rooliin tätä kaavailee ja vakuutti hänet Saksan maajoukkueen urheilullisesta prosessista. Samalla Englannin valmentaja Gareth Southgate ei edes vaivautunut ottamaan Musialaan yhteyttä.
Ehkä Englannissa jo tiedostettiin, missä Musialan tulevaisuus jalkapalloilijana on. Kuten Aidy Boothroyd, Englannin U21-maajoukkueen valmentaja, totesi: ”Kun työskentelet Saksassa, puhut Saksaa ja asut saksalaisen äitisi kanssa, on hyvin vaikeaa vakuuttaa, että olet englantilainen”. Silti nykyinen systeemi kannustaa siihen yrittämään.
Nuoriin pelaajiin vaikuttamisesta ja sen eettisyydestä on keskusteltu kauan. Samat temput ovat kuitenkin käytössä Suomessakin. Niin Pikkuhuuhkajien valmentaja Juha Malinen kuin Rive Kanervakin yrittivät vakuuttaa Thiawia Huuhkajien urheilullisesti projektista. Tässä ei ole mitään väärää. Eri asia kuitenkin on, pitäisikö tilanteen olla tällainen.
Kun ihmisten globaali liikkuminen lisääntyy, syntyy myös monikansallisia perheitä merkittävästi enemmän. Tämä tarkoittaa, että myös jalkapallossa monikansalliset juuret omaavien pelaajien määrä lisääntyy. On riski, että nuorten pelaajien houkuttelusta tulee systemaattista, pysyvään etuun tähtäävää toimintaa. Siinä kohtaa astutaan jo harmaalle alueelle.
Tämä harmaa alue on kuitenkin se, joka voi tuoda tietyille maajoukkueille kilpailuetua, joten on turha kuvitella, ettei siihen mentäisi.
Tämä lähestymiskulma osoittaa, millaisen mankelin läpi nuoret kaksoiskansalaisuuden omaavat pelaajat joutuvat menemään. Ei riitä, että joutuu kamppailemaan oman omatuntonsa sekä todennäköisesti perheen odotuksien kanssa. Samalla on myös selvittävä fanien, median ja jopa maajoukkuevalmentajien luomasta paineesta.
Toinen vaihtoehto tietysti olisi se, että jalkapalloilijat saisivat vaihtaa maajoukkue-edustustaan myöhemmin. Tämä avaisi ovia aivan uusille ongelmille, joten kenties nykyinen malli on paras, ja ainoa, vaihtoehto. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi teini-ikäiselle pelaajalle helppo.
Tuskin on siis ihme, etteivät nuoret pelaajat halua tulla julkisuuteen pohdintojensa kanssa ennen kuin lopullinen valinta on tehty. Ymmärtäkäämme siis pelaajia ja kunnioittakaamme heidän päätöstään. Jälkiviisastelu ja arvostelu on tässä kohtaa turhaa; se ei varmastikaan auta teini-ikäisen pelaajan, joka on joutunut tekemään uransa vaikeimman päätöksen aivan sen ensimetreillä, minäkuvan rakentamista.
Vaikka valinta on lopulta joko tai, ja näyttää meille faneille yksinkertaiselta, se on kaikkea muuta. Olen onnellinen, etten itse ole joutunut vastaavaa päätöstä tekemään.
Valintansa jälkeen Musiala sanoi, että ”minulla on sydän Saksalle ja sydän Englannille. Ne molemmat lyövät vielä tämän jälkeenkin”. Hän ei voisi oikeammassa olla. Yritä siinä sitten päättää, kumman puoleen käännyt.
Hyvää viikonloppua
Meillä kannattajilla ei sen sijaan samanlaisia ongelmia ole. Me tiedämme, minkä joukkueen puoleen käännymme, kun MM-karsinnat ensi viikolla alkavat. Kun seuraavan kerran tapaamme, ovat Huuhkajat olleet jälleen tositoimissa aivan liian pitkältä tuntuneen tauon jälkeen.
Kun kevät antaa vielä odotuttaa itseään, voi aikansa käyttää vaikka antamalla palautetta menneistä tai tulevista Sallisen sivukatsomon teksteistä. Homma toimii niin sähköpostitse juuso@teravinkyna.com kuin Twitterissäkin @TeravinKyna. Lukemista koko kevääksi sen sijaan saa ilmoittautumalla sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi tästä.
Siinä kaikki tältä erää. Pysykää terveinä.
Hyvää viikonloppua.
