Siinä, missä Suomessa (mahdollisesti) epäonnistuttiin kuntavaalien järjestämisessä korona-aikana, saatiin Barcelonassa vietyä läpi täysimittaiset presidentinvaalit viime viikon sunnuntaina.
Vielä ei itsenäinen Katalonia saanut historiansa ensimmäistä presidenttiä. Sen sijaan alueen toiseksi tärkein instituutio, FC Barcelona, sai itselleen uuden johtajan. Yli puolet 55 000 äänestä saanut Joan Laporta aloittaa tänä vuonna toisen kautensa seuran presidenttinä.
Edellisen kerran, kun Laporta pestiin valittiin, nousi hän pelastamaan kaaoksen keskellä olevaa seuraa. Vuonna 2003 Barcelona oli niin pelillisessä kuin identiteetillisessäkin kriisissä. Epäsuosioon ajautunut seurapresidentti Joan Gaspart oli pakotettu eroamaan kesken kauden. Joukkueen kurssia oli yritetty kääntää useilla, jokseenkin epäjohdonmukaisilla valmentajapalkkauksilla, ja taloudellisesti seura oli totaalisella tuuliajolla.
Yhtäläisyyksiä nykytilanteen kanssa on mahdoton olla huomaamatta. Niin ajattelivat myös Barcelonan seurajäsenet, jotka äänestivät Laportan ylivoimaiseen vaalivoittoon.
Seuran sisällä toivotaan, että katalonialainen pystyy samanlaiseen eurooppalaisen jalkapallon voimasuhteiden uudelleenjakoon kuin ensimmäisellä kaudellaan.
Kun Laporta vuonna 2003 aloitti seuran presidenttinä, ei Barcelona ollut voittanut yhtään pokaalia tällä vuosituhannella. Miehen siirtyessä tehtävästään sivuun oli Blaugrana maailman paras jalkapalloseura, joka oli voittanut 12 mestaruutta kuuden edellisvuoden aikana.
Entisen lakimiehen ensimmäisten muutosten joukossa oli Ronaldinhon ja kokemattoman päävalmentajan Frank Rijkaardin tuominen seuraan. Miehen todellinen neronleimaus seurasi kuitenkin neljä vuotta myöhemmin.
Laporta yksin vastusti muun johtoportaan intoa palkata José Mourinho katalonialaisseuran peräsimeen. Sen sijaan hän antoi pestin kokemattomalle Pep Guardiolalle, joka ei ollut vielä valmentanut aikuisten tasolla otteluakaan.
Kentän ulkopuolella seurapresidentti puolestaan onnistui kääntämään Barcelonan taloudellisen kurssin. Kun hänen presidenttikautensa päättyi, talousvaikeuksissa rämpineestä seurasta oli tullut koko maailman neljänneksi arvokkain jalkapalloseura.
Nyt Barcelona on keskellä toista suurta kriisiään 2000-luvulla. On siis tuskin ihme, että katseet sen ratkaisemiseksi kääntyvät samaan mieheen, joka jo kerran onnistui vastaavan tempun tekemään.
Nyt jokin on kuitenkin perustuvanlaatuisella tavalla muuttunut. Niin Barcelonassa kuin koko jalkapallomaailmassa. Isossa kuvassa Laportan valinta viestii siitä, miten jalkapallo on alana muuttunut pandemian aikana.
Normaalioloissa jalkapallotalous on normaalista taloudenpidosta täysin erillään oleva saareke. Siinä, missä muiden alojen yritysjohtaminen perustuu rationaalisuuteen, perustuu jalkapalloseuran johtaminen vain ja ainoastaan tunteeseen. Normaalioloissa presidenttiehdokkaista se, joka lupaa eniten, tulee valituksi.
Tämän osoitti myös Laporta tullessaan ensimmäistä kertaa valituksi presidentiksi vuonna 2003. Seuran kriisitilanteeseen populistisella otteella tarttunut, räiskyvä persoona voitti äänestäjien luottamuksen lupaamalla tuoda David Beckhamin Barcelonaan. Tulevalla presidentillä kävi lopulta tuuri, kun hän joutui ”tyytymään” Ronaldinhoon.
Tällä kertaa vastaava populismi ja suuret lupaukset loistivat poissaolollaan. Kolmesta finaaliehdokkaasta ainoastaan Toni Freixa lupasi isoja hankintoja tulevalle kesälle. Jopa jalkapalloromanttisuuteen taipuvat fanit tajusivat, ettei tämä nykytilanteessa ole mahdollista. Freixa jäi vaalien viimeiseksi 8,6 prosentin äänisaalillaan.
Barcelonassa ei toki olla polvillaan vain koronan takia. Seuran kaaos on yksinkertaisesti niin suuri, että ensimmäistä kertaa historiassa ehdokkaiden oli pakko pitää jalat maassa ja luvata jotain kestävää.
Barcelonalla on velkaa 1,2 miljardia euroa, josta jopa 60 prosenttia on lyhytaikaista. Jalkapallomaailman ulkopuolella tällaiset lukemat voisivat hyvin tietää velkojen likvidoimista ja jopa konkurssia.
Seuran ylivoimaisesti suurin menoerä on sen palkkakulut, jotka syövät 74 prosenttia seuran kaikista tuloista. Barca ei kuitenkaan ole talouskurimuksessa pelkästään huonosti hoidetun pelaajabudjetin takia. Tehtävästään syksyllä eronnut seurapresidentti Josep Bartomeu pidätettiin kolmen muun seuran entisen johtohenkilön kanssa juuri presidentinvaalien alla korruptiosta epäiltynä.
Katalonialaisseura oli tiettävästi Bartomeun aikakaudella palkannut yrityksen vakoilemaan sekä seuran pelaajia, edellisiä johtohahmoja että kilpailevia presidenttikandidaatteja. Useaan pienempään sopimukseen pilkotun yhteistyön myötä Barcelona päätyi maksamaan yritykselle reilusti markkinahinnan yli.
Vaikka tapaus on ainoa, joka on johtanut poliisitoimiin, on se vain yksi esimerkki siitä, miten seuran taloutta on ex-presidentin aikakaudella hoidettu. Tämä valitettavasti kertoo omaa kieltään siitä, minkälaista politikointia jalkapallo lopulta on.
Jalkapalloseurojen johtaminen on lopulta vain samaa liikemiesten ja poliitikkojen välistä taistelua vallasta ja rahasta, mitä tapahtuu ympäri maailmaa muillakin aloilla.
Espanjassa on vuosien saatossa tehty lukuisia pelaajasiirtoja vain poliittisin perustein. Barcelona on pitkään ollut Katalonian itsenäistymispyrkimysten keulakuva ja ajuri. Vuonna 2018 seura päätti sulkea stadioninsa ovet vastauksena Espanjan poliisin käyttäytymistä Katalonian itsenäisyyttä vaativia mielenosoittajia kohtaan.
Real Madrid oli puolestaan pitkään perustamisensa jälkeen kuninkaan poliittinen väline ja valtiojohtoisen järjestelmän ajuri. El Clásicon jännitteet eivät ole koskaan pohjanneet vain jalkapalloon, vaan juuri Katalonian ja muun Espanjan välisiin poliittisiin jännitteisiin.
Athletic Bilbaon sisäinen – joskin nykypäivänä arvostettava – sääntö ottaa joukkueeseen ainoastaan paikalliset sukujuuret omaavia tai alueella kasvaneita pelaajia pohjautuu sekin politiikkaan. Se on kunnianosoitus niin Baskimaan omalle kielelle, kulttuurille kuin historiallekin, ja samalla keino korostaa alueen itsenäistymispyrkimyksiä.
Raha ratkaisee
Nykypäivän politikointi, kuten totuttua on, nojaa kuitenkin enemmän rahan tuomaan valtaan kuin poliittisiin jännitteisiin. Aiemmin tällä viikolla Juventuksen sekä Euroopan seurajoukkueiden liiton puheenjohtaja Andrea Agnelli ilmoitti, että on hyvin lähellä päästä sopuun uudesta Mestarien liiga -formaatista UEFA:n kanssa.
Uusi formaatti pelattaisiin niin kutsutulla sveitsiläisellä systeemillä, jossa 32 tai 36 joukkuetta asetettaisiin yhteen lohkoon. Jokainen joukkue pelaisi 10 ottelua ennalta määrättyjä vastustajia vastaan, ja näiden ottelujen tulosten perusteella määritetyt 16 parasta selviäisivät pudotuspeleihin.
Agnellin suunnittelema Mestarien liiga veisi yhden kolmanneksen jalkapallokaudesta, joten kansalliset sarjat joutuisivat tekemään kompromissin ja lyhentämään kauttaan kolmanneksella. Tämä tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että eri maiden pääsarjojen joukkuemäärää tulisi vähentää.
Motiivit uuden formaatin takana ovat selkeät. Ottelu esimerkiksi Inter Milanoa tai Barcelonaa vastaan tuo Juventukselle enemmän rahaa kuin ottelu Beneventoa vastaan. Rajoittamalla pienempien seurojen määrää kansallisissa sarjoissa – ja korvaamalla ne ottelut europeleillä – suurseurat varmistaisivat omien tulojensa kasvun.
Agnelli kommentoi maanantaina, että ehdotelma on hyvin lähellä hänen ideaalia versiotaan Mestarien liigasta.
On mahdollista, että italialainen onkin ainoa, jonka ideaali uusi turnausmuoto olisi. Vaikka uusi turnaus toisi kasan huippuotteluita kansainväliselle jalkapallokartalle, tuhoaisi se samalla kansallisten sarjojen kauneuden. Lyhennetty sarjakausi olisi omanlaisensa miniturnaus, ilman sitä arvokkuutta, jolle pitkä jalkapallokausi perustuu.
Juventuksen presidentti on kuitenkin kuin kuka tahansa poliitikko. Hän tekee ratkaisuja miellyttääkseen heitä, keitä hänen tarvitsee miellyttää. Koska Agnellia ei ole valittu vaaleilla, ei hänen tarvitse mielistellä äänestäjiä. Sen sijaan hänen tärkein sidosryhmänsä ovat niin Juventuksen osakkeenomistajat kuin muidenkin eurooppalaisten seurojen omistajatahot. Ja heitä kiinnostaa pääasiassa viivan alle jäävät numerot.
Agnellin ehdotelmaan sisältyy niin ikään pelaajien siirtokielto Mestarien liigaan osallistuvien seurojen välillä. Paperilla tämä näyttää kauniilta voimasuhteiden tasaamiselta, mutta todellisuudessa se tarkoittaisi sitä, että suurseurat ostaisivat kaikki Mestarien liigan ulkopuoliset seurat tyhjiksi huippupelaajista, kun eivät niitä muualta enää voisi hankkia.
Se taas tarkoittaisi entistä vähemmän huippupelaajia kansallisissa liigoissa, mikä kääntäisi entistä enemmän silmäpareja uuden Mestarien liigan pariin. Suunnitelma on eurooppalaisen eliitin näkökulmasta lähes täydellinen.
Agnelli on erinomainen poliitikko. Hän on aina ollut taitava miellyttämään heitä, jotka voivat pönkittää hänen omaa valta-asemaansa.
Juuri politikoinnissa piilee kuitenkin myös mahdollisuus eurooppalaisen megasarjan – joka uusi Mestarien liiga kaikessa rehellisyydessään olisi – synnyn estämiselle. Euroopan suursarjoista Saksassa ja Espanjassa seurat ovat vielä käytännössä faniomisteisia. Tämä tarkoittaa sitä, että näissä maissa seurojen johdon on, ainakin teoriassa, kuunneltava kannattajien ääntä.
Ja myös siksi Laportan valinta presidentiksi on äärimmäisen mielenkiintoinen. Barcelonalainen on toki pesunkestävä poliitikko ja liikemies, mutta hän on myös omalla tavallaan romantikko.
Edellisen pestinsä aikana Laporta riitaantui muun johtoportaan kanssa, koska heidän mielestään hän antoi liikaa painoarvoa Johan Cruyffin neuvoille. Nyt 58-vuotias lakimies haluaa tuoda Cruyffin pojan Jordi Cruyffin takaisin seuraan. Laporta on aina vannonut cruyffilaisten oppien varaan, ja on siinä mielessä hyvin perinteisten arvojen kannattaja.
Kuten Laporta hyvin tietää, Barcelona on seura, jonka on käytävä pohjalla ennen kuin se voi nousta uudestaan. Hänen käsissään on, nouseeko seura jaloilleen omin avuin vai osana keinotekoista suurseurojen leikkikenttää.
Hyvää viikonloppua
On aika pakata kimpsut ja kampsut ja laittaa pillit pussiin tämän viikon osalta. Onneksi edessä on taas uusi ja autuas viikonloppu täynnä jalkapalloa.
Jos sinusta tuntuu, että kirjoittaja ansaitsee risuja, ruusuja tai tuoreita aihe-ehdotuksia, voit ampua niitä sähköpostitse osoitteeseen juuso@teravinkyna.com. Löydyn myös Twitteristä @TeravinKyna, jos se ympäristö kutkuttaa palautehermojasi enemmän. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi voi puolestaan liittyä tästä. Suosittelen lämpimästi.
Kaaosteorian mukaan tapahtuman lopputulosta ei voi ennustaa sen alkutilan perusteella. Näin on Barcelonan kohdalla, mutta myös koronapandemian kohdalla. Pidetään siis toisistamme huolta. Vielä viimeisen rutistuksen verran.
Pysykää terveinä. Hyvää viikonloppua.
