Jérôme Boatengin ex-naisystävä, Kasia Lenhardt, löytyi kotoaan kuolleena kaksi viikkoa sitten. Pariskunnan liitto oli päätynyt riitaisaan eroon vain noin viikkoa aiemmin, mikä sai ihmiset ajattelemaan, että heillä on täysi oikeus teilata Lenhardtin ihmisarvo sosiaalisessa mediassa.
Juuri sosiaalisen median vihapuheen arvellaan olleen suurin syy 25-vuotiaan puolalaisen itsemurhaan.
Samalla viikolla Valioliigan pitkäaikainen erotuomari, Mike Dean, joutui pyytämään, ettei hänellä olisi ottelua tuomittavana viikonlopun ottelukierroksella. Dean ei kokenut itsensä tai perheensä olevan turvassa sen jälkeen, kun he olivat saaneet tappouhkauksia tuomarin Tomáš Součekille antaman kiistanalaisen punaisen kortin jälkeen.
Viime viikot ovat nähneet niin Manchester Unitedin Marcus Rashfordin, Axel Tuanzeben, Anthony Martialin ja Lauren Jamesin kuin Chelsean Reece Jamesin sekä Swansean Yan Dhandan joutuvan rasististen hyökkäysten kohteeksi sosiaalisessa mediassa.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että joka viikko saamme kuulla uudesta viharyöpystä somen syövereistä. Viikoittainen vihapuhe on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Se on jo niin yleistä, että jokaisesta tapauksesta on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä kartalla.
Onko suotavaa, että niin pelaajat, tuomarit kuin muutkin jalkapallovaikuttajat joutuvat jatkuvan vihapuheen kohteiksi vain siksi, että saavat elantonsa maailman suosituimmasta urheilulajista?
Onko oikein, että heidän kentällä tekemiensä virheiden takia ihmiset ovat valmiita menemään henkilökohtaisuuksiin ja haukkumaan – tai uhkailemaan – heitä päin naamaa?
Sillä sitähän esimerkiksi somen yksityisviestit ovat: nykyajan keskustelua kasvokkain. Siinä missä Instagramin kuvasyöte on kuin yksi iso juhla, jossa kaikki läsnäolijat kuulevat ja näkevät kaiken, ovat yksityisviestit näiden juhlien nurkkahuone, johon voit vetäytyä tylyttämään muita surutta.
On erikoista, että nykymaailmassa ihmiset kokevat, että muiden suoritukset heidän työpaikallaan tai ihmissuhteissaan antavat oikeuden polkea heidän ihmisarvoaan.
Harva kokee, että hänellä olisi oikeus haukkua kassatyöntekijä maan rakoon, jos tämä punnitsee väärin hänen avokadonsa. Tuskin ajattelet, että pesukoneasentaja on suotavaa lahdata elävältä, jos hän asentaa liitännän virheellisesti. Silti ihmiset kokevat, että jalkapalloilijoiden (ja heidän perheidensä) kohdalla tämä on hyväksyttävää.
Sosiaalinen media on luonut kulttuurin, jossa mitään ei tarvitse ottaa tosissaan. Siksi ihmiset kokevat, että he voivat sanoa mitä vain. Kaikki internetissä oleva on pelkkää vitsiä, oli kyse sitten jalkapalloilijoista, presidentinvaaleista tai osakekurssien manipuloinnista. Vallalla, ihmisten rahoilla ja ihmisoikeuksille voi leikkiä, koska siihen vain sattuu olemaan välineet. Hehän, jotka kärsivät, ovat vain bittirivejä näytölläni.
Lukas Hradecký ilmaisi asiasta oman kantansa kommentoimalla, että vihapuhe kuvastaa nykyajan suurinta ongelmaa. Ihmiset eivät ota huomioon, että heidän kommenttiensa kohteet ovat oikeita ihmisiä, joilla on kaikilla omat vaikeutensa elämässä. Hetken mielijohteesta julkaistut kommentit voivat satuttaa ihmistä todella syvältä.
”Vaikka on julkinen duuni, niin on olemassa joku raja, ja sen yli on menty jo aika kauan sitten”, Hradecky sanoi Suplan Bundes-Luke -podcastissa.
Hradecký ei ole ainoa jalkapalloilija, joka on tätä mieltä. Naisten Superliigan tammikuun kuukauden pelaajaksi valittu Fran Kirby totesi taannoin the Guardianille, että ”emme ole vain jalkapalloilijoita, olemme ihmisiä. Kuvittele, että tulet töistä kotiin, ja sinua odottamassa olisi ihmisiä, jotka toistavat, että olet huono työssäsi, jokaisena päivänä.” Jokainen meistä voi yrittää laittaa itsensä Kirbyn kuvailemaan asemaan, siinä tuskin edes onnistumatta.
Arsenalin Granit Xhaka on yksi viime vuosina eniten vihapuhetta osakseen saaneista valioliigapelaajista. Sveitsiläinen on heitetty rekan alle milloin mistäkin syystä, viimeksi joulukuun puolivälissä, kun hän otti punaisen kortin ottelussa Burnleyä vastaan.
Vuotta aiemmin Xhaka buuattiin kentältä heikosti sujuneen Crystal Palace -ottelun jälkeen. Pelin jälkeen Arsenal-fanit kokivat tarpeelliseksi uhkailla somessa sekä pelaajaa että hänen kolmeviikkoista tyttövauvaansa.
Sveitsiläinen on Hradeckýn ja Kirbyn kanssa samoilla linjoilla. ”Kritiikille on oltava raja jossain. Esimerkiksi kenenkään perheeseen ei tulisi viitata, henkilökohtaisuuksiin ei tulisi mennä eikä varsinkaan lapsia vetää mukaan. Pelaajaa ja peliä voi kritisoida, mutta älkää menkö tuohon”, Xhaka kommentoi.
Vihapuhe somessa harvoin kuitenkaan pitäytyy pelaajan peliesityksissä. Usein kritiikki kohdistuu täysin epäolennaisiin asioihin, kuten kohteen ihonväriin tai sukupuoleen.
Jalkapallossa eniten uhkauksia ja syrjintää saavat osakseen tuomarit, naiset ja tummaihoiset pelaajat. Siis juuri he, joiden ammattia, sukupuolta tai etnisyyttä yhteiskunnassa katsotaan muutenkin alaspäin.
Se osoittaa, että pelaajiin ja muihin jalkapallovaikuttajiin kohdistuvan vihapuheen juurisyyt ovat paljon jalkapalloa syvemmällä yhteiskunnassa. Niin kauan, kun yhteiskunta sallii tiettyjen ihmisryhmien katsomisen alaspäin, syrjintä ja vihapuhe eivät tule loppumaan. Niin kauan, kun ihmiset kokevat, että tietyn ihmisryhmän kritisointi on okei, tulee se näkymään heidän kokemansa syrjinnän määrässä.
Esimerkiksi BT Sportin kommentaattori Karen Carney joutui taannoin poistamaan Twitter-tilinsä jouduttuaan fanien seksistisen hyökkäyksen kohteeksi.
Kaikki alkoi, kun Leeds pilaili Twitterissä Carneyn seurasta tekemien kommenttien kustannuksella. Tämän jälkeen ihmiset katsoivat oikeaksi käskeä Englannin entistä maajoukkuepelaajaa ”menemään takaisin keittiöön” ja ”poistumaan jalkapallon parista tiskaamaan ja silittämään” – pahempiin loukkauksiin menemättä.
Leedsin toiminta ei ollut oikein, mutta on surullista huomata, että elämme yhteiskunnassa, jossa ihmiset luulevat sen oikeuttavan minkälaisen käytöksen tahansa.
Tällainen sosiaalisen median alustojen valjastaminen vihapuheelle herättää kysymyksen, tulisiko someyritysten puuttua asiaan. Esimerkiksi Hradeckýn mielestä niiden pitäisi. Huuhkajien maalivahdin mukaan yritykset voisivat esimerkiksi jäädyttää käyttäjiensä tilit, jos nämä jäävät kiinni rasistisista kommenteista.
Ongelma on tietysti siinä, ettei kukaan tiedä, mihin raja vedetään. Mihin loppuu avoin kritiikki ja mistä alkaa vihapuhe? Jalkapalloilijoita tulee olla oikeus kritisoida heidän työhönsä liittyvissä asioissa. Jalkapalloseurat ovat faneilleen äärimmäisen tärkeitä yhteisöjä, joihin on ladattu tunnetasolla paljon. Henkilökohtaisuuksiin meneminen ja syrjintä ovat kuitenkin aina askel liian pitkälle.
Yksi vaihtoehto olisi kytkeä sometilit käyttäjien nimeen ja vaatia ihmisiltä henkilöllisyyden vahvistamista. Tämä ei poistaisi vihapuhetta, mutta saisi ihmiset ajattelemaan kahdesti ja helpottaisi sääntöjen rikkojien jäljittämistä.
Englannin jalkapalloliitto FA teki oikein, kun se teki pelaajiensa kokemista rasistisista hyökkäyksistä kirjallisen valituksen Facebookille ja Twitterille, vaatien näitä puuttumaan asiaan. Somejättien intresseissä ei ole käyttäjiensä kahlitseminen, mutta jos sitä tarpeeksi vaaditaan, nekin joutuvat nöyrtymään.
Toinen vaihtoehto on valita sekä Deanin että Dhandan tie ja ilmoittaa viesteistä suoraan poliisille. Näin tulisi tehdä jokaisen, joka joutuu rasistisen tai seksistisen hyökkäyksen tai uhkailun kohteeksi somessa. On väärin, että vastuu tilanteen selvittämisestä jää uhrille, mutta tekemällä asiasta rangaistavaa otamme yhden askeleen lähemmäs muutosta.
Jalkapallo ei voi kuitenkaan vain odottaa, että lajin ulkopuoliset toimijat saisivat ongelman ratkaistuksi. Myös lajiyhteisön on toimittava proaktiivisesti kaikenlaisen syrjinnän kitkemiseksi.
Jalkapallo on osa yhteiskuntaa, ja siksi myös sen on kannettava vastuunsa yhteiskunnan ongelmista. Rasistien, sovinistien ja muiden ongelmatapausten olemassaolo ei ole jalkapalloon sidottu ongelma, vaan koko yhteiskunnan yhteinen haaste. Niin kauan, kun maailmassa on vihapuhetta, sitä on myös somessa ja jalkapallossa.
Toisaalta jalkapallo tarjoaa vihapuheelle oivan kanavan purkautua. Koska ihmiset ovat lajissa mukana niin suurella tunteella, on selvää, että myös vihanpito läikkyy joskus yli. Samalla jalkapallo on laji, jossa tappion laittaminen vain yhden pelaajan, valmentajan tai tuomarin harteille on normaalia. Vihan ja syytösten kohdistaminen yhteen ihmiseen on lajin DNA:ssa.
Siksi, mahdollistaakseen laajemman yhteiskunnallisen muutoksen, myös jalkapallon on muututtava. Vastuu lajiin kuuluvan puhekoodiston muuttamisesta on minulla ja sinulla; jokaisella pelaajalla, fanilla, journalistilla ja lajitoimijalla.
Tähän asti aseena olleet, syrjintää vastustavat, kampanjat eivät yksinkertaisesti riitä. On aika ryhtyä toimiin henkilökohtaisella tasolla; on aika alkaa yhdessä vaatia muutosta jokaiselta lajiyhteisömme edustajalta.
Syrjintä, rasismi ja muunlainen vihapuhe tulee jatkumaan taas tänä viikonloppuna. Ja ensi viikolla. Ja sitä seuraavana. Pahimmillaan jalkapallo on sisäänpäin kääntynyt, erilaisuutta vieroksuva ja uhkaava ympäristö, joka tarjoaa vihapuheelle mitä oivallisimman kanavan.
Parhaimmillaan se on laji, jonka pariin kaikki kokevat olevansa tervetulleita, ja jossa erilaisuus on hyve. Yhteisöllinen perhe, joka arvostaa kaikki jäseniään, välittämättä siitä, mistä nämä tulevat.
Kumman sinä valitset?
Hyvää viikonloppua
Tämä riittäköön – olen pidätellyt sinua jo riittävän pitkään. Aihe on kuitenkin tärkeä, ja toivon meidän kaikkien pitävän sen mielessä seuraavan kerran, kun otamme osaa jalkapallo-otteluun, treeneihin tai lajiin liittyvään keskusteluun somessa.
Jos haluat sparrailla muista tärkeistä asioista, ota yhteyttä sähköpostitse juuso@teravinkyna.com. Twitteristä löytyy @TeravinKyna – siihen suuntaan voi ampua rakentavaa palautetta. Vihapuhe kun ei toivottavasti ole sinun juttusi. Sallisen sivukatsomon uutiskirjeen tilaajaksi pääsee tästä. Se kannattaa, jotta tiedät mistä kahvipöydässä seuraavalla viikolla puhutaan.
Palaamme asiaan ensi viikolla. Siihen asti: pysykää terveinä.
Hyvää viikonloppua.
