Kun Barcelona jäi ensimmäistä kertaa 21 vuoteen Mestarien liigan pudotuspelien ulkopuolelle häviämällä Bayern Münchenille 3–0, peräänkuulutti seuran uusi päävalmentaja Xavi korkeampaa vaatimustasoa pelaajiltaan.
On kuitenkin kyseenalaista, voiko tämän hetken Barcelonalta edes odottaa korkeampaa vaatimustasoa kuin mitä keskiviikkona nähtiin. Kuinka moni, jolla on vielä realiteetit hallussa, todella odotti, että katalonialaisseura voi matkustaa Müncheniin ja poistua kaupungista voittajana?
Barcelonan ongelmat ulottuvat paljon Xavin nimitystä kauemmaksi, mutta tällä hetkellä on vaikea väittää, että seuralegendan palkkaaminen päävalmentajaksi olisi parantanut joukkueen pelaamista. Entisellä keskikenttäpelaajalla on vielä paljon todistettavaa, ennen kuin hänestä voidaan aidosti puhua Barcelonan tasoisena päävalmentajana.
Mutta vaikka Xavi pestissään epäonnistuisikin, on siitä vaikea syyttää miestä itseään. Jo paperillakin espanjalainen vaikuttaa auttamattomasti liian kokemattomalta ottamaan vastaan Barcelonan päävalmentajan saappaat. Vasta kaksi vuotta sitten pelaajauransa lopettaneesta Xavista voi vielä kehittyä yksi maailman parhaista jalkapallovalmentajista, ja hänen toki kuuluu valmentaa Barcelonaa, mutta on helppo kyseenalaistaa, oliko liitto pakko solmia jo näin aikaisessa vaiheessa hänen valmentajauraansa.
Ja silti Xavin nimityksessä oli kyse juuri oikeasta ajoituksesta. Ei jalkapalloilullisesti, mutta poliittisesti. Sillä loppukädessä suurin syy Xavin palkkaamiselle on Barcelonan organisaatiomalli, joka ajaa seurajohtajia populistisiin päätöksiin.
Barcelona on nimittäin jäseniensä omistama seura, kuten on – tiettyyn pisteeseen asti – myös keskiviikkona katalonialaisten Mestarien liiga -kauden päättänyt Bayern München. Itse asiassa juuri saksalaisseurojen 50+1 -omistusmalli, joka edellyttää, että enemmistö seurojen äänivallasta on seuran jäsenien hallussa, nousi keväällä suuren ihailun kohteeksi.
Kun useat eurooppalaisseurat pyrkivät näyttämään muulle jalkapalloilevalle maailmalle takapuolta Euroopan Superliigan perustamalla, kohauttivat saksalaiset Bayern ja Borussia Dortmund jättäytymällä pois vireillä olleesta sarjasta.
Kyse ei suinkaan ollut siitä, etteivät seurojen johtajat olisi halunneet liittyä osaksi potentiaalista Superliigaa. Kyse oli siitä, että he tiesivät, etteivät koskaan saisi asialle hyväksyntää seuransa enemmistöosakkailta.
Siinä missä Bayernin poissaolo olisi ollut Superliigalle merkityksellisempi, oli Dortmundin jättäytyminen sivuun jopa yllätyksellisempi. Die Schwarzgelben on nimittäin Bundesliigan ainoa seura, joka on yhtiömuodoltaan osakeyhtiö. Toisin sanoen ainoa seura, jonka pääasiallinen tarkoitus on tehdä taloudellista voittoa.
Seuran johto ei kuitenkaan edes kysynyt asiasta osakkeenomistajilta, kun se hylkäsi mahdollisuuden liittyä osaksi Superliiga-hanketta. Päättäjät tiesivät, mitä mieltä seuran olemassaolon mahdollistavat jäsenet olisivat olleet.
On helppo sanoa, että näin jalkapalloseuraa pitäisikin johtaa. Fanit ovat jokaisen jalkapalloseuran tärkein sidosryhmä, ja heidän mielipiteidensä tulisi painaa eniten jokaisen päätöksen kohdalla.
Ei ole sattumaa, että Bundesliiga on Euroopan viidestä suurimmasta sarjasta kannattajaystävällisin. Lippujen hinnat ovat matalimmat ja katsojakeskiarvot korkeimmat. Taloudellisesti järkevät maanantai-iltojen ottelut jätettiin unholaan, koska paikalliset fanit eivät pitäneet niistä. Fanien omistamat seurat ottavat aidosti faninsa huomioon.
Saksalaisseurojen ja Barcelonan välillä on kuitenkin yksi merkittävä ero. Siinä, missä Saksassa riittää, että enemmistö äänioikeuteen oikeuttavista osakkeista on jäsenien hallussa, on Barcelona yksi niistä neljästä espanjalaisseurasta, jotka ovat täysin jäsentensä omistamia. Tämä tarkoittaa, kärjistetysti, että seuran asioista äänestävät vain tunteisiin päätöksensä pohjaavat fanit, eivätkä myös esimerkiksi taloudellista voittoa tavoittelevat yhtiöt.
Tämä on johtanut siihen, että valtapeli espanjalaisseurojen johdossa on huomattavasti poliittisempaa kuin Saksassa. Koska sidosryhmiä, joita tulee esimerkiksi presidentin vaaleissa miellyttää, on vain yksi, tulee seurajohtamisesta helposti ääripopulistista politikointia.
Tähän sudenkuoppaan ajoi myös Barcelona. Teoriassa fanit äänestävät seuralleen presidentin, jolla on heidän seuransa intressit etusijalla. Todellisuudessa nostalgiaan ja toiveajatteluun taipuvaiset seurajäsenet antavat kuitenkin äänensä ehdokkaalle, joka lupaa heille kuun taivaalta, vaikkei lupauksien täyttämiselle realistisia mahdollisuuksia olisikaan.
Tämä johti Barcelonan kohdalla siihen, että entinen seurapresidentti käytännössä tuhosi katalonialaisseuran talouden tekemällä lukemattomia lyhytkatseisia päätöksiä, joiden avulla hän pyrki vastaamaan fanien epärealistisiin odotuksiin – ja pönkittämään omaa poliittista asemaansa.
Tälläkin pilvellä on toki hopeareunuksensa, sillä demokraattisessa seurayhteisössä jäsenet voivat myös pakottaa epäonnistuneen seurapresidentin eroamaan, kuten Barcelonan kohdalla kävi. Ongelmat olivat kuitenkin jo syntyneet, ja nyt seura kärsii organisaatiomallistaan, sillä jäsenten omistaman jalkapalloseuran kurssin kääntäminen on huomattavasti hitaampaa kuin yksityisesti omistetun.
Vaikka seurajohtajat tietäisivät, mitä tehdä, heidän on äärimmäisen vaikea ajaa muutosehdotuksensa läpi. Johto ei voi vain pumpata seuraan lisää rahaa, kuten yksityishenkilöiden omistamissa seuroissa, eivätkä he liioin voi myydä osuutta seurasta ulkopuolisille sijoittajille tai stadionin nimeä hyvin maksavalle yhtiölle ilman jäsenien hyväksyntää.
Eivätkä jalkapalloromantiikkaan taipuvaiset fanit ole yleensä kovin helposti taivuteltavissa tällaisten ehdotusten kannalle.
Samalla kulloisenkin seurajohdon on pönkitettävä omaa poliittista asemaansa antamalla jäsenille sitä, mitä nämä haluavat. Vain niin he voivat saada riittävästi vipuvartta myös vaikeampien päätösten läpiajamiselle.
Xavin nimittäminen päävalmentajaksi tässä vaiheessa uraansa oli juuri tällainen faneja palveleva, mutta suhteellisen epärationaalinen, päätös. Tuomalla katalonialaisten entisen kapteenin takaisin seuraan presidentti Joan Laporta osti seuran faneilta pisteitä, joita hän voi kenties myöhemmin käyttää itselleen tärkeiden muutosten aikaansaamiseksi.
Voi toki olla, että Xavin tuominen Barcelonan päävalmentajaksi oli se tarvittava poliittinen peliliike, joka antoi Laportalle tarvittavat natsat seuran kurssin kääntämiseksi. Tällä hetkellä ex-keskikenttäpelaaja ei kuitenkaan ole se valmentaja, jota Barcelona tarvitsee. Hänen palkkaamisensa oli enemmän pakon kuin urheilujohtamisen sanelema päätös.
Tällä hetkellä Barcelona kärsii jäsentensä vuoksi. Kuten demokratiassa yleensä, on muutosten läpivieminen hidasta ja vaikeaa, kun valta on hajautunut liiaksi. Kun seurajohtajien kädet ovat sidotut, on taloudellisia realiteetteja huomattavasti vaikeampi muuttaa. Siksi faniomisteisuus näyttää järkevältä, kun menee hyvin, mutta kankealta, kun menee huonosti.
Osittain myös siksi maailma ja seurat muuttuvat. Bundesliigassa on jo neljä seuraa, jotka eivät noudata enää 50+1 -omistusmallia. Espanjassa jäsentensä omistamia seuroja on enää neljä.
Tämä on sääli, sillä faniomistajuus on hienoin asia, mitä jalkapallomaailmasta löytyy. Samalla se on seurajohdolle myös kaikkein vaikein. Jäsentensä omistamilla seuroilla huiput ovat korkeita, mutta pohjat todella matalia. Barcelonassa tullaan vielä käymään paljon nykyistä syvemmällä ennen kuin suunta muuttuu.
Hyvää viikonloppua
Feliz para siempre. Ajatuksiaan aiheesta voi jakaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon viikkokirjeen tilaajaksi ryhtymistä suosittelen erittäin lämpimästi – mutta toisaalta, saatan olla puolueellinen. Palataan asiaan ensi viikolla.
Hyvää viikonloppua.
