Tämän vuoden aikana on tuntunut, että jalkapallo haluaa tehdä elämästä itselleen mahdollisimman vaikeaa. Kun yhteiskunta ympärillä muuttuu, sulkee jalkapallo itsensä omaan kuplaansa välittämättä siitä, mitä eri toimijoilta nyky-yhteiskunnassa vaaditaan. Kun uudet kriisit ympäröivässä maailmassa nousevat ja laskevat, vetäytyy jalkapallo kuvitteellisten muurien taakse, ottamatta kantaa mihinkään ja väittäen, että kaikki on hyvin.
Tämä oli jälleen ilmeistä, kun PSG:n ja Istanbul Basaksehirin ottelu Mestarien liigan lohkovaiheen päätöskierroksella keskeytettiin 23. peliminuutin jälkeen neljännen erotuomarin Sebastian Coltescun viitattua Basaksehirin apuvalmentajaan Pierre Webóon ”tuona mustana tyyppinä”.
Tilanne johti kiihkeään sananvaihtoon Basaksehirin edustajien ja Coltescun välillä, ja etenkin turkkilaisten hyökkääjä Demba Ba antoi tuomarin kuulla kunniansa siitä, että tämä oli syyllistynyt lokeroimaan ihmisiä ihonvärin perusteella.
Tilanteen myötä sekä Basaksehirin että PSG:n pelaajat antoivat tukensa Webólle jättämällä ottelun kesken.
Tapaus on harvinainen jalkapallon historiassa. Otteluita on kyllä keskeytetty rasististen kommenttien seurauksena – ei tarpeeksi, mutta kuitenkin – mutta harvoin molempien joukkueiden toimesta. Tiistain-illan tapaus voisi, toivottavasti, olla signaali uuden ajan alkamisesta jalkapallossa.
Ongelma ei ole Coltescun käyttämässä sanassa ”negru”, jolla romanialaisen jalkapallotoimittaja Emanuel Rosun mukaan ei ole romanian kielessä rasistista kaikua. Kyse ei ole sanamuodoista tai ilmaisuista. Kyse on siitä, että Coltescu koki jalkapalloon ja yhteiskuntaan vuosisatojen aikana juurtuneiden asenteiden takia tarpeelliseksi määritellä ihmisen tämän ihonvärin mukaan.
Jalkapallon MM-kisoissa on esiintynyt 79 maata. Valioliigassa on esiintynyt pelaajia 113 eri maasta. Jalkapallo on kansainvälinen kieli, joka yhdistää ihmisiä Suomesta päiväntasaajalle ja Aasiasta Amerikkaan. Sukupuolesta, ihonväristä tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Ja juuri siinä piilee lajin suurin kauneus.
Silti ihmiset lajin sisällä kokevat edelleen tarvetta nojata ikivanhoihin arvoihin ja asenteisiin, joilla ei ole mitään tekemistä nykypäivän kanssa. On ironista, että juuri jalkapallossa, jossa pelaajat edustavat monikulttuurisempaa ryhmää kuin missään muussa lajissa, he joutuvat jatkuvasti kärsimään rasistisista ennakkoluuloista.
Jalkapallon suurin ongelma ei näissä yksittäisissä tapauksissa. Sen suurin ongelma on siinä, ettei se alkuunkaan ymmärrä, millainen maailma nykypäivänä on.
2000-luvun ihmiset ovat tietoisempia yhteiskunnallisista ongelmista kuin koskaan aikaisemmin. Tätä samaa he odottavat seuraamiltaan brändeiltä ja toimijoilta. Jos jalkapallo ei osaa päivittyy omaa maailmankatsomustaan kuluvalle vuosituhannelle, on se vaarassa kuihtua kokonaan.
Jos jalkapallo ei päivitä omia arvojaan vastaamaan ympäröivää yhteiskuntaa, jää se väistämättä kulttuurisen muutoksen jalkoihin. Kysymys ei ole vain etnisyydestä, vaan siitä, että jalkapallo on historiallisesti ollut huono hyväksymään erilaisuutta sen kaikissa muodoissa.
Englannin jalkapalloliiton FA:n naisten jalkapallon johtaja Kelly Simmons kertoi taannoin the Guardianille, ettei hänen edes annettu pelata jalkapalloa lapsena. Women in Footballin syksyllä teettämän kyselyn mukaan kaksi kolmesta jalkapallon parissa työskentelevästä naisesta on kärsinyt seksuaalisesta syrjinnästä työpaikallaan.
Aiemmin tänä syksynä FA:n puheenjohtaja Greg Clarke joutui eroamaan virastaan, kun oli Englannin parlamentin edessä pitämässään puheessa puhunut homoseksuaaleista, naisista ja värillisistä vähättelevään sävyyn.
Kyse on ihmisestä, joka istui maailman perinteikkäämmän jalkapallomaan korkeimmalla pallilla. Jälleen kerran jalkapallon päättäjät epäonnistuivat surkeasti edustamaan sitä yhteisöä, jonka edustajia he ovat.
RunRepeatin teettämän tutkimuksen mukaan Englannissa jalkapalloselostajien älyyn negatiivisesti viittaavista kommenteista jopa 63 prosenttia on suunnattu tummaihoisille pelaajille.
Liverpoolin hyökkääjälegenda John Barnes kommentoi PlayOJOlle, että uskoo Jürgen Kloppin saaneen potkut kahden ensimmäisen vuotensa aikana, jos hän olisi tummaihoinen, jalkapallossa vallitsevan asenneilmapiirin vuoksi.
Maailman on muuttunut nopeasti hyväksyvämpään – parempaan – suuntaan. Näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että jalkapallopäättäjät ovat kauan sitten pudonneet kyydistä. He eivät enää edusta jalkapallokannattajien vaatimia arvoja.
Kulissien takan muutos on jo tapahtumassa. Viime viikolla Mestarien liiga näyttäytyi vaihteeksi positiivisessa valossa, kun Stéphanie Frappartista tuli ensimmäinen nainen kilpailun historiassa, joka on toiminut erotuomarina miesten ottelussa. Englannin jalkapallomuseo on puolestaan ilmoittanut, että vuoteen 2022 mennessä sen näyttelyistä puolet käsittelee naisjalkapalloa.
Viime kesänä saksalainen HSV palkkasi päävalmentajakseen Daniel Thiounen, josta tuli historian ensimmäinen saksalaissyntyinen tummaihoinen päävalmentaja Saksa ammattilaissarjoissa.
Stereotypiat ovat tehty rikottaviksi ja lasikatot murskattaviksi. Vaikka jalkapallo on täynnä ongelmia, on sen suunta oikea. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei meidän pitäisi puuttua ongelmakohtiin. Ääntä on käytettävä ja muutosta vaadittava, sillä se varmistaa, ettei kehitys pysähdy.
Sitä paitsi lajin sisäisiin kiintiöihin on vielä helppo vaikuttaa. Seurat ja liitot voivat vaikuttaa suoraan siihen, kenet he palkkaavat ja millaisen kuvan he julkisuudessa itsestään antavat. Ihmisten asenteisiin vaikuttaminen on sen sijaan vaikeampaa, ja sen suhteen tekemistä riittää edelleen.
Ja juuri ihmisten asenteista oli kysymys Pariisin tiistai-illassa. Ei siitä, että neljäs erotuomari olisi tietoisesti kohdellut Webóa rasistisesti, vaan siitä, ettei hän tiennyt niin tekevänsä. Sillä Coltescun mielessä hänen käyttämässään kielessä ei ollut mitään väärää.
Ja juuri se on ongelma, johon jalkapallon on puututtava. Sen on näytettävä maailmalle, mitkä asiat se hyväksyy ja mitkä ei ja millaiset asenteet ja käyttäytymismallit ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät.
Kenties tiistai oli käänteentekevä päivä jalkapallon historiassa. Ehkä tämän jälkeen muidenkin joukkueiden on helpompi yhdistää voimansa ottelun keskeyttämiseksi, jos jommankumman edustaja joutuu rasististen kommenttien kohteeksi. Ei kyse ole ihmisten syyllistämisestä, vaan sen osoittamisesta, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.
Tähän asti aloite muutoksen aikaan saamiseksi on tullut pelaajien suunnasta, oli kyse sitten ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoleen liittyvästä syrjinnästä. Lopullinen vastuu on kuitenkin asioista päättävillä lajiliitoilla.
Paperilla Uefalla on selvät säännöt sen suhteen, miten se rasismiin ja syrjintään suhtautuu. Käytäntöön hienot aatteet eivät kuitenkaan ole siirtyneet. Uefa on kyllä rankaissut näistä tapauksista jälkeenpäin, mutta ei ole olemassa pelikirjaa, joka sanoisi, miten kuhunkin tilanteeseen reagoidaan. Liittojen tulisi olla proaktiivisia, ei reaktiivisia. Toimenpiteiden, joilla esimerkiksi rasistiseen kielenkäyttöön reagoidaan, pitäisi olla selvillä jo ennen ottelun alkua.
Jos se tarkoittaa, että ottelu keskeytetään jokaisen rasistisen solvauksen myötä, olkoon niin. Jos se tarkoittaa dopingkäryyn rinnastettavaa kilpailukieltoa syrjintään sortuneelle toimijalle, se hyväksyttäköön. Vasta selkeät pelisäännöt kunkin tilanteen ratkaisemiseen kertoisivat, miten jalkapallo syrjintään suhtautuu.
Niin kauan kuin näin ei ole, pelaajat joutuvat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Eikä se ole kenenkään etu. Eivät pelaajat halua jättää otteluita kesken, eivätkä fanit halua nähdä joukkueiden poistuvan stadionilta kesken pelin. Kaikkein vähiten sitä haluavat liitot, joiden vastuulla otteluiden läpivieminen on.
Mutta ehkä se on se kannustin, joka saa myös lajiliitot heräämään. Kenties näiden tapausten myötä myös jalkapallopäättäjät tajuavat, että syrjinnässä piilee uhka koko lajin tulevaisuudelle. Sillä jos siihen ei puututa, käy jalkapallolle kuten muillekin vanhoihin asenteisiin juurtuneille; se menettää hohtonsa ja kuihtuu pois.
Pablito
Toissa viikolla jalkapallomaailma joutui suremaan Diego Maradonan kuolemaa. Tällä viikolla saimme lisää suru-uutisia, kun Italian legenda Paolo Rossi siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Jos vuoden 1986 MM-kisat muistetaan Maradonan kisoina, henkilöityvät vuoden 1982 kisat vähintään yhtä vahvasti Rossiin. Matkalla maailmanmestaruuteen Italia pudotti niin Maradonan Argentiinan kuin Brasiliankin yhdessä historian kuuluisimmista jalkapallo-otteluista. Rossi teki ottelussa hattutempun ja vastasi käytännössä yksin kisoihin ylivoimaisena ennakkosuosikkina lähteneen Brasilian kaatamisesta.
Kisojen parhaaksi pelaajaksi valitun – ja samana vuonna Ballon d’Orin voittaneen – Rossin saavutus on uskomaton, kuin huomioidaan, että hän oli vasta kuukausi ennen kisoja palannut pelikentille kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen. Maradonan esitykset vuonna 1986 nostetaan itseoikeutetusti korkeimmalle jalustalle kaikkien aikojen suorituksena MM-kisoissa, mutta jos niille haetaan haastajaa, on Rossin suoritus kesällä 1982 kaikkein lähimpänä.
Vuonna 2018 Rossi sanoi Fifan dokumenttielokuvassa, että toisaalta tunsi suurinta mahdollista onnea maailmanmestaruuteen päättyneiden kisojen jälkeen, mutta toisaalta oli pettynyt, sillä MM-kisat olivat ohi. Luulen, että Rossi kanavoi jokaisen jalkapalloperheeseen kuuluvan tuntemaa tyhjyyttä MM-kisojen päätyttyä – sillä lopulta kaikkein tärkeintä on itse peli. Sankarit vaihtuvat, mutta jalkapallon kauneus jää elämään.
Hyvää viikonloppua
Tämän viikkoisen tekstin myötä jätän teidät pohtimaan jalkapallon kaunista menneisyyttä, mutta myös sen tulevaisuutta. Toivotaan, että lajin päättäjät ovat hereillä, ja jalkapallo muistetaan tulevaisuudessakin itse pelistä, eikä sen ympärillä vellovista kohuista.
Kuten muulloinkin, palautetta tai muita kommentteja saa lähettää sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Jos haluat vielä joulun allakin pysyä kartalla jalkapallomaailman puhuttavimmista aiheista, lisää itsesi sähköpostilistalle tästä ja saat Sallisen sivukatsomon inboxiisi toimitettuna joka lauantai.
Pysykää terveinä. Hyvää viikonloppua.
