Sallisen sivukatsomo: Englanti sai jo yhden Rooneymanian, mutta saako se toista?

Tammikuun siirtoikkuna on ohi ja jalkapallofanit voivat taas huokaista helpotuksesta. Seuraavat viisi kuukautta voimme jälleen keskittyä vain jalkapalloon, ilman jatkuvaa arvuuttelua siitä, kenet Liverpool hankkii topparikseen, kuinka monta tähtipelaajaa Manchester United tällä kertaa ostaa ja siirtyykö Lionel Messi uuteen seuraan vai ei.

Toisaalta samalla olo on hieman tyhjä. Jopa surullinen. Nykyajan lyhytsyklisessä jalkapallomaailmassa siirtoikkunat ovat niitä hetkiä, jotka kohahduttavat, saavat sykkeen nousemaan ja kääntävät lajin seuraamiseen liittyvän jännityksen vielä yhden tason ylöspäin. Mikä olisikaan kutkuttavampaa kuin odottaa, hankkiiko lempijoukkue huhutun tähtipelaajan vai ei?

Tämän tammikuun siirtoikkuna jätti kuitenkin hieman valjun maun. Valioliigajoukkueet käyttivät vähemmän rahaa kuin kertaakaan sitten vuoden 2012, ja paniikistaan huolimatta Liverpool teki tavoilleen uskollisena järkevää bisnestä. Yksikään megatähti ei lopulta vaihtanut seuraa.

Samalla siirtoikkunan aistit peittävä usva onnistui kuitenkin jättämään alleen yhden, jokaista siirtoa huomattavasti merkittävämmän, uutisen. Wayne Rooney ilmoitti kuun puolivälissä lopettavansa pelaajauransa siirtyäkseen päätoimiseksi Derby Countyn manageriksi.

Vaikka englantilaisen ura olikin leikkinyt lopettamisen ajatuksella jo useamman vuoden, pakottaa ilmoitus uran loppumisesta silti pohtimaan, mikä on lopulta Rooneyn perintö.

Kaikki tietysti tietävät hänen tilastonsa. Kun kyseessä on sekä Manchester Unitedin että Englannin maajoukkueen kaikkien aikojen maalintekijä, on tietysti hieman epäreilua pohtia, millaisen perinnön pelaaja itsestään jättää.

Toisaalta aikana, jona Messi ja Cristiano Ronaldo ovat saturoineet tilastot, vain harva pelaaja jää elämään pelkästään maalimääriensä vuoksi. Sitä paitsi Rooney ei koskaan ollut pelaaja, jonka olisi voinut määrittää pelkästään hänen maalimääriensä kautta. Mikä siis lopulta on englantilaisen uran määrittävä hetki?

Onko se kenties se saksipotkumaali Manchester Cityä vastaan? Vai kenties vuoden 2004 EM-kisat, joissa Rooney oli käytännössä pysäyttämätön siihen asti, kunnes loukkaantuminen katkaisi teini-ikäisen hyökkääjän turnauksen.

Jalkapallo on siitä hieno laji, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa tulkita sitä. Joku voi arvostaa pallonhallintafutista, toinen taas tiivistä puolustuspeliä ja nopeita vastaiskuja. Siinä, missä yksi saa suurinta nautintoa nähdessään hienoja maaleja, voi joku muu saada suurimmat kiksit maalin pelastavasta liukutaklauksesta. Kaikki tavat katsoa jalkapalloa ovat yhtä oikeita.

Siksi Rooneynkin uran määrittävä hetki on katsojan silmissä. Siinä missä joku voi tulkita miehen perintöä hurjien maalimäärien kautta, voi toinen muistella kaiholla englantilaisen tinkimätöntä työmoraalia tai tämän virheetöntä tekniikkaa. Joku saattaa ihailla yli kaiken liverpoolilaisen mukautuvaisuutta; sitä, että hän uhrasi omat maalimääränsä pelaamalla milloin laiturina, milloin keskikentällä, joukkuettaan auttaakseen.  

Itse yhdistän Rooneyn aina hänen ensimmäiseen hattutemppuunsa Mestarien liigassa. Mukana on tietysti aimo annos nostalgiaa, sillä vielä tuolloin jokaista Mestarian liigan ottelua ei Suomesta käsin nähnyt, ja huippuhetket oli katsottava seuraavan päivän Urheiluruudusta. Tuo hattutemppu, vasta 18-vuotiaana, kuitenkin nosti hyökkääjän kertaheitolla omaan tietoisuuteeni.

Rooneyn puhuttaessa merkittävintä saattaakin olla se, kuin nuorena hän jalkapallomaailman huipulle nousi. Teini-ikäinen tähti sai Englannissa osakseen täysin kohtuuttomat, jopa pakkomielteiset, odotukset. Siitä hetkestä, kun hän 16-vuotiaana teki ensimmäisen maalinsa Valioliigassa, Rooneysta tuli koko kansakunnan pelastaja – uuden sukupolven tähti, josta tulisi Englannin oma Gerd Müller, Marco van Basten tai Ronaldo.

Koko Englannin valtasi Rooneymania, jolle on ennen häntä vetänyt vertoja vain David Beckhamin saama huomio. Kun kesällä 2004 näytti siltä, että Rooney voisi vaikka yksin kantaa Englannin arvokisojen voittoon, alettiin sitä häneltä myös odottaa.

Pakkomielle nuorta hyökkääjää kohtaa sai aika ajoin jopa sairaita mittasuhteita. Kun Rooney mursi jalkapöytänsä keväällä 2006, alkoi koko kansan villinnyt tosi-tv; sen seuraaminen, parantuisiko jalka ajoissa kesän MM-kisoihin. Brittimediassa nuoren tähdin kuntoutumisesta uutisoitiin päivittäin. Asiantuntijat ja lääkärit pääsivät antamaan kommentteja, jotka määrittivät sen, millä tuulella ihmiset sinä päivänä olivat.

Lopulta Rooneyn jalka kuntoutui siinä määrin, että Sven-Göran Eriksson oli pakotettu ottamaan puolikuntoinen tähti joukkueeseensa. Hyökkääjä ei kuitenkaan onnistunut nousemaan samalle tasolle kuin kaksi vuotta aiemmin, ja lopulta hänen kisansa päättyivät kiistanalaiseen ulosajoon.

Kesän 2006 MM-kisat olivat alkusoittoa sille, mitä Rooneyn maajoukkueurasta olisi tuleva. Maajoukkueen kirkkain tähti kantoi suunnattomia odotuksia harteillaan, ja kun arvokisamenestystä ei tullut, alkoi hänen tähtensä laskea. Kansakunta, joka odotti Rooneylta täydellistä maailmanvalloitusta, pettyi, kun se saikin ”vain” maajoukkuehistorian parhaan maalintekijän.

Paineet eivät siis tule Rooneylle yllätyksenä, kun hän aloittaa uuden uran valmentajana. Kaikki muu työhön liittyvä sen sijaan tulee, sillä englantilainen jatkaa oman pelaajasukupolvensa valitsemaa linjaa, jossa päävalmentajan paikalle hypätään suoraan pelaajan roolista.

Kun aikaisemmin tie maailman suurimpien seurojen peräsimeen piti raivata työllä, on se nyt mahdollista ohittaa pelkällä nimellä. Jokainen seura haluaa oman Pep Guardiolansa tai Zinédine Zidanensa, ja on siksi valmis kokeilemaan peliuransa vasta lopettaneita, mutta valmentamisen suhteen täysin noviiseja ex-tähtiä jalkapallomaailman kaikkein vaikeimmilla tonteilla.

Tätä trendiä edustavat Rooneyn lisäksi esimerkiksi Frank Lampard, Andrea Pirlo ja Mikel Arteta. Seurajohtajien päähän on pinttynyt ajatus siitä, että jokaiselle seuralle on olemassa ex-pelaaja, joka peliuran päätyttyä mystisesti muuttuu messiaaksi ja vie seuran niin kansainväliseen ja kansalliseen menestykseen – mieluiten hyvin omaleimaisella ja jalkapalloevoluutiota ravisuttavalla pelityylillä.

Ja sitten, kun seurajohtajat huomaavat, että heidän palkkaamansa tulokasvalmentaja vasta opetteleekin valmentamista, he erottavat hänet.

Valmentaminen on huippujalkapallon vaativin työ, mutta silti yleinen trendi palkata tehtävään kokemattomia ex-tähtiä kertoo siitä, ettei seuroissa yksinkertaisesti ymmärretä jalkapallon realiteetteja.

Tai oikeammin: niistä ei välitetä. Legendaarisen ex-pelaajan palkkaaminen on markkinoinnillisesti fiksua. Pelaajina fanien suosioon nousseet managerit eivät saa samanlaista kritiikkiä kuin ulkopuolelta palkatut päävalmentajat. Heille ollaan valmiita antamaan anteeksi enemmän, ja heidän epäonnistuessaankin seurajohto saa kiitosta siitä, että se sentään yritti antaa seuralegendalle mahdollisuuden.

Jos salama puolestaan sattuu osumaan samaan paikkaan kahdesti, ja ex-pelaaja onnistuu valmentajanakin, seurajohtoa ylistetään rohkeudesta ja visionäärisyydestä. Samalla seuran omiin luottavaa brändiä on helppo myydä niin faneille kuin ulkopuolisillekin.

Jokaista Guardiolaa kohtaan on kuitenkin kymmenen Sol Campbellia, Gary Nevilleä sekä Roy Keanea. Aikansa tähtipelaajia, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet siirtämään nerouttaan kentän laidalle. Hyvistä oppilaista ei automaattisesti tule hyviä opettajia, edes jalkapallossa.

Valmennuselämän haasteet opitaan käsittelemään kokemuksen kautta. Jos valmentajilla ei ole kokemuspankkia, johon nojata vaikeina aikoina, syövät suurseurat heidät elävältä. Valmentajaidentiteetti katoaa nopeasti, jos sitä ei koskaan ollut ehtinyt rakentaakaan. Jalkapallopyramidin huipulla ei yksinkertaisesti ole aikaa opettelulle.  

Rooney on toki valmistautunut valmentamiseen jo pitkään. Jo Manchester United -aikoinaan hänen kerrotaan pyytäneen pääsyä valmentajien kokouksiin oppiakseen lisää pelin taktisesta puolesta.

Silti, puhtaasti tilastojen valossa, on todennäköisempää, ettei valmentaja-Rooney saavuta sellaista menestystä, jota pelaaja-Rooney saavutti. Ja siksi keskustelu siitä, millaisen perinnön hän jättää, on yhtä ennenaikaista kuin tarkastamattoman maalin tuulettaminen VAR-aikana: oli se mitä hyvänsä, kymmenen vuoden päästä se tulee olemaan jotain aivan muuta.

Montako vaihtoa on riittävästi?

Tapahtui tammikuussa muutakin merkittävää, mikä siirtohuhujen alla jäi vaille ansaitsemaansa huomiota. AS Roman päävalmentaja Paulo Fonseca teki Coppa Italian ottelussa Speziaa vastaan yhteensä kuusi vaihtoa. Kenties portugalilainen halusi kritisoida jopa kiistellyn viiden vaihdon riittämättömyyttä – vaikka ottelun jälkeen sanoikin, ettei ollut tietoinen siitä, että oli tehnyt yhden vaihdon sallittua enemmän.

Tämä ei ole toki ensimmäinen Fonsecan hölmöily. Ollessaan vielä FC Porton peräsimessä valmentaja totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että pelaaminen Bayern Leverkusenia vastaan on aina vaikeaa – sen jälkeen, kun hänen joukkueensa oli pelannut Eurooppa-liigassa Eintracht Frankfurtia vastaan.

Kenties Rooneylla on sittenkin mahdollisuuksia, vaikkei hän kaikkia taktisia nyansseja vielä osaisikaan hyödyntää.

Hyvää viikonloppua

Se riittää tältä erää. Jos lukemasi herätti tunteita tai ajatuksia, puolesta tai vastaan, lähetä kannanottosi joko sähköpostissa juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Sallisen sivukatsomon uutiskirjeen pääset puolestaan tilaamaan tästä. Olkoon se majakkasi huippujalkapallon alati myrskyävällä mediamerellä. Pysykää terveinä. Hyvää viikonloppua.