Kun johto ei ulotu maahan asti
Englannin jalkapalloliiton FA:n puheenjohtaja Greg Clarke joutui syksyllä eroamaan virastaan sen jälkeen, kun oli Englannin parlamentille pitämässään puheessa sylkäissyt suustaan alentavia kommentteja naisista, homoseksuaaleista ja tummaihoisista pelaajista. Tapaus alleviivaa entisestään sitä, miten huonosti urheilupäättäjät nykymaailmassa lajiyhteisöään edustavat.
Jalkapallokannattajat ovat monessa maassa muun yhteiskunnan mukana päivittäneet arvonsa 2020-luvulle. Tasa-arvoisen ajattelun ei pitäisi enää olla kunniallinen pyrkimys, sen tulisi olla oletus. Erilaisuutta suvaitaan – ja on suvaittava – aivan eri tavalla kuin Clarken nuoruudessa. Yhteiskunta on muuttunut nopeasti, ja ajoittain tuntuu, että mediassa esiintyvä maailma on muuttunut mustavalkoiseksi; olet joko jonkin ihmisryhmän puolella tai heitä vastaan.
Tätä taustaa vasten voi jotenkin ymmärtää, miksi 50-luvulla syntyneellä Clarkella on vaikeuksia pysyä ajan tasalla nykymaailman arvojen, termien ja ajatusten kanssa. Hän tuskin tarkoitti kommenteillaan pahaa. Mutta siinä piileekin ongelman juurisyy. He, jotka eivät pysty päivittämään omia arvojaan vastaamaan nykymaailmaa, eivät voi enää olla päättävissä asemissa lajissa, jonka harrastajapohja on niin monimuotoinen kuin jalkapallossa.
Clarke ei suinkaan ole ensimmäinen jalkapallojohtaja, joka on epäonnistunut kanavoimaan edustamansa yhteisön arvoja. Välillä tuntuu, että kansainvälisten liittojen päättäjät uivat järjestäen fanien toiveita vastaan. Siksi suurempi kysymys onkin, miksi jalkapallosta ei löydy nyky-yhteiskunnan vaatimukset täyttäviä lajijohtajia?
Jalkapalloyhteisö on täynnä intohimoisia ja osaavia tekijöitä. Silti lajin isot suuntaviivat tuntuvat olevan järjestäen mutkalla. Kun yritysmaailman puolella on ymmärretty modernin ihmisen erityistarpeet jo aikoja sitten, on jalkapallolla ollut yllättäviä vaikeuksia sopeutua muuttuvaan maailmaan.
Pintapuolisesti se voi näyttää johtuvan siitä, että lajin päättävät roolit on monesti ulkoistettu kaupallisen alan osaajille, joilla ei ole syvää lajituntemusta. Väitän kuitenkin, että asia on päinvastoin; jalkapallon valtapiirit ovat edelleen liian nurkkakuntaisia ja liian sisäänpäin kääntyneitä todellisen muutoksen aikaansaamiseksi. Päättäjät katsovat taaksepäin, kun olisi aika katsoa eteenpäin.
Kenties todellinen syy siihen, ettei jalkapallo ymmärrä nykymaailmaa, piilee siinä, ettei päättäviin rooliin löydy tarpeeksi kovan luokan kaupallista osaamista, joka ymmärtäisi tulevaisuuden vaatimukset?
Jalkapallolla olisi nykyilmapiirissä historiansa paras mahdollisuus luoda uusia merkityssuhteita, ottaa yhteiskunnallista vastuuta ja sitouttaa ihmisiä itseensä. Mutta jos lajin päättäjät eivät ymmärrä nyky-yhteiskunnan vaatimuksia, mitä voimme heiltä odottaa?
Jalkapallon tulisi olla kutsuva ja kaikkia puhutteleva ympäristö, johon ihmisten, taustasta riippumatta, on helppo tulla ja joka on kaikille tasapuolisesti avoin. Niin kauan kuin lajissa elää vanhentuneita stereotypioita, tämän saavuttaminen on mahdotonta.
Vuosi 2020 olisi voinut jalkapallolle muutoksen vuosi. Siirtymä uuteen aikakauteen, jonka aikana laji osoittaa ymmärtävänsä ja vaalivansa erilaisuutta. Jonka aikana se osoittaa kohtelevansa kaikkia tasapuolisesti. Mitään muutosta ei kuitenkaan todellisuudessa tapahtunut.
Jalkapallo on toki näyttäytynyt vahvana Black Lives Matter -liikkeen tukijana, mutta vain pelaajien aloitteesta. Lajiliittojen tuki liikkeelle on – kuten syrjinnän vastainen työ muutenkin – sitten kuitenkin vain sanahelinää ilman konkreettisia tekoja.
Onko sattumaa, että miesten jalkapallon historiassa vain muutama homoseksuaalisuutensa myöntänyt pelaaja? Viime kesänä Troy Deeney totesi, että jokaisessa valioliigajoukkueessa on vähintään yksi homoseksuaali. Silti Justin Fashanu on edelleen sarjan historian ainoa kaapista tullut pelaaja.
Jalkapallo ei hyväksy erilaisuutta. Kyse ei ole edes näkyvästä, räikeästä rasismista tai syrjinnästä, vaan tiedostamattomista, lajiin juurtuneista asenteista.
Clarke kuvasti jalkapallon asenneilmapiiriä puhumalla värillisistä pelaajista, väittämällä, että homoseksuaalisuus on henkilökohtainen valinta ja sanomalla, etteivät tytöt pidä siitä, kun pallo osuu heihin kovaa. Mitä se kertoo siitä, kuinka eri ihmisryhmien edustajiin suhtaudutaan harrastajina?
Ironisesti vain muutamaa viikkoa ennen Clarken eroa FA julkaisi uudet monimuotoisuusperiaatteensa, joiden tarkoituksena on auttaa eri vähemmistöryhmien edustajia saamaan töitä jalkapallon parista. Aloite on hieno, mutta mikä on sen todellinen vaikutus, jos liiton ylimpien päättäjien omat asenteet ovat peräisin kivikaudelta?
Clarke toki pahoitteli esimerkiksi termin ”värilliset” käyttöä ja selitti sen olevan peruja ajalta, jolloin hän työskenteli Yhdysvalloissa ja jolloin se oli yleisesti käytetty, poliittisesti korrekti termi. Mutta ei kai ongelma olekaan siinä, että Clarke olisi tahallaan käyttänyt syrjivää kieltä? Ongelma on siinä, ettei ennen kaikkea nuorten miesten ja naisten edustaman lajin kansallista liittoa johtava henkilö ole vaivautunut päivittämään tietämystään vastaamaan nykymaailman arvoja.
Lajin ympärillä vellovassa kohussa ei ole kyse Clarkesta tai Sebastian Coltescusta. Ei ole suinkaan kyse siitä, että meidän pitäisi jahdata yksittäisiä ihmisiä ja olla tyytyväisiä, kun heidät erotetaan tehtävistään. Kysymys on siitä, että nyt jos koskaan yhteiskunnallinen ilmapiiri on avoin syrjintään puuttumiselle.
Monimuotoisuus ei ole suinkaan ongelma jalkapallossa. Laji kerää luonnostaan harrastajia ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai etnisyyteen katsomatta. Ongelma on siinä, ettei jalkapallo kohtele kaikkia harrastajiaan samalla tavalla.
Kyse ei tietenkään ole vain jalkapallon sisäisistä ajatuksista ja arvoista, vaan koko lajin tulevaisuudesta. Koronapandemian, ilmastonmuutoksen ja tasa-arvokeskustelun myötä urheilulajien olemassaoloa ja tarkoitusta tullaan kyseenalaistamaan entistä enemmän, ja voittajia ovat ne lajit, jotka pystyvät perustelemaan oman tarpeellisuutensa ja yhteiskunnallisen merkityksensä myös muuttuneessa maailmassa.
Ihmiset tulevat jatkossa kuluttamaan aikaansa entistä enemmän sellaisen viihteen äärellä, joka kohtaa heidän arvonsa ja joka osaa pureutua yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ne lajit, jotka eivät ymmärrä omaa merkitystään ja vastuutaan, eivät enää pysty luomaan uusia merkityssuhteita ihmisille ja tulevat kuihtumaan.
Monet kaupalliset brändit ymmärtävät tämän, ja luovat itsestään merkityksellisen pureutumalla yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja sitä kautta ihmisten arvoihin.
Tajuaako jalkapallo, mitä siltä tulevaisuudessa vaaditaan? Pystyykö se pitämään itsensä ajankohtaisena ja merkityksellisenä maailmassa, jossa pelkkien maskuliinisten arvojen korostaminen ei enää riitä? Tulevaisuuden kuluttajat vaativat tulevaisuuden asioita – itse peli ei enää riitä, vaan on otettava myös vastuuta.
Tyron Mings totesi taannoin the Guardianille, että meillä kaikilla on vastuu siitä, että ymmärrämme, mitä maailmassa tapahtuu ja mitä termejä voimme käyttää ja mitä emme. Meillä on vielä pitkä matka kuljettavanamme, mutta se tie on jo olemassa. Toivotaan, että jalkapallo osaa astua sille.
Kirjeenvaihtoa
Eräs lukijoista otti viime viikolla yhteyttä ja huomautti, että hänen mielestään asiat etenkin sukupuolten välisessä tasa-arvossa ovat jalkapallossa muuta yhteiskuntaa pidemmällä. Hän kokee, että jalkapallo on monessa asiassa urheilulajien edelläkävijä sukupuoleen liittyvissä tasa-arvokysymyksissä.
Ehkä monella tapaa näinkin. En yritä yhtään vähätellä sitä työtä, mitä naisten jalkapallon eteen on tehty viimeisten vuosien aikana, sillä arvostuksen kasvu on ollut hurjaa ja tilanne näyttää nyt paremmalta kuin koskaan.
Samaan aikaan on kuitenkin vaikea olla huomaamatta niitä epäkohtia, joita suhtautumisessa naisten jalkapalloon on. Ihmisten ajatusmaailma on vielä kaukana tasa-arvoisesta, kuten esimerkiksi Clarken kommenteista voidaan päätellä.
Kentän tasolla asioiden edistämiseksi on tehty mahtavia asioita, mutta samalla päättäjien arvot ovat jääneet menneisyyteen. Se näkyy kommenttien lisäksi myös rahanjaossa.
Esimerkiksi Uefan määrittämä Mestarien liigan tulonjako ei kuvasta vielä lähellekään sitä todellisuutta, mikä miesten ja naisten turnauksien välillä vallitsee. Monesti naisten jalkapallojoukkue on myös alisteinen miesten vastaavalle ja elää samasta lompakosta ilman, että sen uskallettaisiin antaa levittää omat siipensä.
Toinen lukija nosti esiin sen, etten viime viikon tekstissäni kommentoinut ollenkaan sitä, että PSG:n pelaajat olivat toistuvasti kutsuneet Sebastian Coltescua mustalaiseksi.
Juttua kirjoittaessani pitävää näyttöä tapauksesta ei ollut, mutta se ei toki käy tekosyyksi. Romanialaiset pelaajat ja tuomarit ovat useasti ennenkin joutuneet rasististen huutojen kohteeksi, eikä asiaa pidä painaa villaisella. Vuonna 2010 Napolin ja Steaua Bukarestin ottelussa italialaiset olivat kutsuneet romanialaisia mitättömäksi roduksi. Viime vuonna mustalaishuudot raikuivat stadionilla Slavia Prahan isännöidessä CFR Clujta. Jalkapallon ulkopuolelta esimerkkejä löytyy vielä enemmän.
Vaikka ihonväriin kohdistuva syrjintä on rasismin näkyvin muoto, on kaikki eri ihmisryhmien etnisyyteen kohdistuva syrjintä yhtä vakavaa. Jos jalkapallo haluaa ottaa rasismin vastaisen työn tosissaan, on sen puututtava siihen sen jokaisessa muodossa, ei vain kaikkein näkyvimmissä tapauksissa.
Yksi lukija kommentoi Twitterissä, että uskoo asenteiden olevan jo muuttumassa, vaikka jalkapallon rakenteiden kanssa onkin vielä paljon tekemistä. Allekirjoitan tämän täysin. Ruohonjuuritasolla monet asiat ovat jo muuttuneet. Uudet arvot ja asenteet tulisi kuitenkin päivittää myös liittotasolle, ja toivon todella, että uuden asenneilmapiirin kasvatit onnistuvat lopulta myös muuttamaan vanhentuneita rakenteita.
Hyvää joulua
Siinä kaikki tältä viikolta. Ja itse asiassa tältä vuodelta. Ensi viikolla elämme joulupyhiä, ja vaikka jopa pyhää Bundesliigan joulutaukoa on pandemiakauden myötä lyhennetty, vetäytyy Sallisen sivukatsomo viikon mittaiselle joululomalle.
Palaan kuitenkin asiaan taas kahden viikon kuluttua. Jos haluat kuulla ensimmäisenä, mitä ajatuksia ja puheenaiheita vuosi 2021 tuo tullessaan, lisää itsesi sähköpostilistalle tästä. Palautetta ja kommentteja voi sen sijaan antaa sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna.
Tänä vuonna joulu on monelle poikkeuksellinen. Kehotan kuitenkin vaalimaan kaikkia niitä jouluperinteitä, joita nykyolosuhteissa on mahdollista vaalia. Oli kyse sitten liiallisesti porkkanalaatikon ahmimisesta, piparkakkuolympiastadionin rakentamisesta, riitelemisestä siitä, katsotaanko Lumiukkoa vai joulurauhan julistusta tai Isäni on Turbomiehen viidennestäkymmenennestä uusinnasta. Se tuo edes hieman normaaliutta tämän mitä erikoisimman vuoden loppuhetkille. Ja ennen kaikkea: pysykää terveinä.
