Suomi ja Neuvostoliitto pelasivat ystävyysottelun Vaasan Hietalahdessa heinäkuun 16. päivänä 1972. Ensimmäisestä näkemästäni maaottelusta on jäänyt elävästi mieleen yli 6 000 katsojan ja aurinkoisen illan aikaansaama tunnelma. Pelaajista erottui kaksi: Neuvostoliiton alakerrassa komentoa pitänyt järkälemäinen Murtaz Hurtšilava ja Suomen maalia äänekkäästi ja tehokkaasti vartioinut Vaasan oma poika Timo Nevanperä.
Kun sitten kaivoin ottelun tilastot esille, huomasin että Neuvostoliiton johtomaalin oli tehnyt – silloin vielä tuntematon – 19-vuotias kaveri nimeltä Oleg Blohin. Ottelu olikin Blohinin maajoukkuedebyytti, jossa tuleva mestaripelaaja heti osoitti potentiaalinsa.
Timo Nevanperä muisteli ottelua Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2008.
”Olli Rissanen teki meidän maalin, sen muistan, ja Neuvostoliiton joukkueesta Hurtšilavan. Se veti kaukaa yhden potkun niin kovaa, että luulin riman menevän poikki. Olenkin aina sanonut, että Hietalahden ylärima tärisee vieläkin.”
Neuvostoliiton joukkue koostui lähes kokonaan ukrainalaisista (Kiovan Dynamon) ja georgialaisista (Tbilisin Dynamon) pelaajista. Joukkue esiintyi yllättäen kokovalkoisissa, toki rinnassa loistivat punaiset kirjaimet CCCP. Suomen joukkue ei ilmeisesti ollut valkoasuisiin vieraisiin varautunut, koska ”meikäläisille tuli kiire hankkia jotkut asut ja jostain löytyivätkin sitten haalean keltaiset”.
Ensimmäisissä maaotteluissa 1900-luvun alussa Suomi oli esiintynyt HIFK:n punaisissa paidoissa, joiden valkoinen tähti oli peitetty leijonavaakunalla.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko maajoukkueemme sittemmin pelannut kaikki muut maaottelunsa sinisissä ja valkoisissa. Hesarin juttu ei myöskään kerro, minkä joukkueen pelipaidoissa Suomi pelasi. Vaasalaisista joukkueista Kiistolla lienee ollut keltaiset paidat jo tuolloin.
Oleg Blohin pelaajana
Oleg Volodymyrovytš Blohin syntyi Kiovassa, Ukrainan neuvostotasavallassa, 5. marraskuuta vuonna 1952. Hänen isänsä Vladimir Ivanovitš Blohin oli moskovalainen poliisiviranomainen ja toisen maailmansodan veteraani, kun taas äiti Katerina Zakharivna (s. Adamenko) oli ukrainalainen. Oleg oli epäilemättä perinyt nopeutensa äidiltään, joka oli 1940-luvulla maailman parhaita pikajuoksijoita.
Myös nuorella Olegilla oli lahjoja yleisurheiluun, jonka pariin häntä houkutteli muun muassa mestarisprintteri Valeri Borzov. Oleg ei kuitenkaan pitkään voinut vastustaa ruohokenttien kutsua. Pikajuoksun 100 metrin tulos 10,8 sekä pituushypyn tulos 650 eivät silti suinkaan olleet haitaksi ”Ukrainan nuolen” tulevalle jalkapalloilijan uralle.
Blohin pelasi Kiovan Dynamossa 432 ottelua ja teki 211 maalia. Hän voitti Neuvostoliiton mestaruuden kahdeksan kertaa ja johdatti Dynamon myös kahdesti Cup-voittajien Cupin voittoon. Vuonna 1975 Blohin palkittiin parhaan eurooppalaisen pelaajan Ballon D’or -palkinnolla.
Nuori Oleg Blohin oli tyytyväinen oloihinsa Dynamossa. Saksalaisen Spiegel-lehden haastattelussa hän muisteli 1970-luvun neuvostoaikaa, jolloin hän ”ajoi valkealla Volgalla ja sai kaikki tytöt joita halusi”.
Neuvostoliiton maajoukkueessa Blohin pelasi 112 ottelua ja teki 42 maalia, mikä jäi historian kirjoihin Neuvostoliiton ennätyksenä. Suomea vastaan Blohin pelasi vielä kolme kertaa.
Hän teki peräti neljä maalia Jerevanissa 5. huhtikuuta 1978 pelatussa maaottelussa, jonka itänaapuri voitti 10-2. Helsingissä 1. kesäkuuta 1983 pelatussa EM-karsintaottelussa Blohin teki ottelun ainoan maalin. Moskovassa 7. toukokuuta 1986 edes vaihtopelaajana kentälle otettu Blohin ei enää onnistunut maalinteossa, ja ottelu päättyi 0-0.
Blohinia on kuvailtu ”räjähtävän nopeaksi, vahvaksi ja ovelaksi laituriksi”, jonka tekniikka ja laukaus varsinkin vasemmalla jalalla herättivät ihastusta. Harva yksilö on hänen laillaan erottunut Neuvostoliiton pelaajien harmaasta massasta. Parhaina päivinään Blohin olisi epäilemättä voinut hankkia kosolti länsivaluuttaa pelaamalla jossakin Euroopan suurseurassa.
Vuonna 1982 Blohin ilmoittikin aikovansa siirtyä ulkomaille ja arveli, etteivät neuvostoviranomaiset asettaisi esteitä hänen siirtymiselleen. Valmennusportaasta tulikin vihreää valoa. Viranomaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet siirtoa ennen kuin vuonna 1988, ja 35-vuotias Blohin sai tyytyä pelaamaan itävaltalaisessa Vorwärts Steyrin ja kyproslaisessa Aris Limassolin joukkueessa.
Kiovan Dynamon valmentajana toimi Blohinin aktiiviaikana legendaarinen Vladimir Lovanovski. Dynamon 1970-luvun peli näyttääkin edelleen varsin modernilta, ja esimerkiksi kärkimies Blohin näkyy osallistuvan aktiivisesti hyökkäysalueella tapahtuvaan prässäykseen. Myös Blohinin sijoittumisessa hyökkäysten kärkeen, terävissä läpijuoksuissa ja ratkaisuissa on tämän päivän Huuhkaja-faneille jotain tuttua…
Pelaajauran jälkeen
Valmentajauransa alussa Blohin valmensi aluksi neljää Kreikan parhaimmistoon kuuluvaa joukkuetta (Olympiakos, P.A.O.K., AEK ja Ionikos). Syyskuussa 2003 hän aloitti Ukrainan maajoukkueen päävalmentajana. Ukraina pelasi Saksan MM-kisoissa 2006 mutta putosi jatkosta hävittyään neljännesvälierässä tulevalle mestarille Italialle.
Kun Ukraina vielä karsiutui vuoden 2008 EM-kisoista, Blohin jätti maajoukkueen ja siirtyi vuoden 2007 alussa sittemmin lakkautetun FC Moskovan päävalmentajaksi. Erimielisyydet pelaajapolitiikasta johtivat kuitenkin verraten pian päävalmentajan eroon.
Palattuaan Venäjältä Blohin otti Ukrainan maajoukkueen uudelleen komentoonsa. Kotikisat (EM-2012) eivät kuitenkaan onnistuneet, vaan Ukraina jäi alkulohkoon. Blohin jättikin maajoukkueen ja allekirjoitti syyskuussa 2012 neljän vuoden sopimuksen kasvattajaseuransa Dynamon kanssa. Dynamon asema Ukrainan jalkapallon tähtiseurana sai kuitenkin pahoja kolhuja joukkueen jäätyä sarjataulukossa kolmanneksi ja ilman Mestarien liigan paikkaa.
Valmentajauran ohella Blohin osallistui valtakunnan politiikkaan ja tuli valituksi Ukrainan parlamenttiin Hromada-puolueen edustajana vuosien 1998 ja 2002 vaaleissa.
Blohinin valmentajaura päättyi vuonna 2014. Vuonna 2018 hänet nimitettiin Ukrainan jalkapalloliiton strategisen kehittämisen neuvoston johtajaksi. Entisen itäblokin parhaan jalkapalloilijan ura kuningaspelin parissa näin ollen jatkuu samoin kuin ukrainalaisen jalkapallon menestys.
Lähteet:
Helsingin Sanomien arkisto
https://en.wikipedia.org/wiki/Oleg_Blokhin
https://www.irishtimes.com/sport/double-jobbing-blokhin-worth-his-weight-in-hryvnia
https://www.spiegel.de/international/football-in-ukraine-echoes-of-the-red-orchestra
http://trackfield.brinkster.net
