Kauneus jalkapallossa näyttäytyy useassa muodossa: puhutaan kauniista yksilösuorituksista, kun pelaaja hallitsee ja koordinoi liikettään niin sulavasti, että tekeminen näyttää ulkopuolisen silmään helpolta pallon kesyttämiseltä, puhutaan kauniista oivalluksista, kun keskikentän kapellimestari rytmittää peliä ja jakaa palloa juuri oikea aikaisesti eteenpäin.
Kauneus piilee myös pelitavoissa, vaikkakin pelitapojen kohdalla viitataan yleensä ”hyvään peliin”. Pelitavan ”hyvän” voi tässä mielestäni silti rinnastaa kauneuteen, kuten Fjodor Dostojevski, joka vietti päiväkausia Rafaelin Madonnan äärellä, ja piti maalausta osoituksena äärimmäisestä kauneudesta nimenomaan sen vuoksi, että maalaus heijasti hänen mukaansa myös kaikkea sitä, mikä oli hyvää ja moraalisesti oikein. Jalkapallon kohdalla vertaus menisi niin, että kun kaksi joukkuetta pelaa hyvää peliä, on peli myös samalla kaunista.
Jalkapallon kauneus ja estetiikka piilee myös itse pelissä. Yllättävät tilanteet ja käsikirjoittamaton draama luovat aivan erityisen jännitteen, jota ei välttämättä muualla elämässä näe. Jalkapallon ideassa täytyy siis olla jotain sisäisesti kaunista, koska kutsutaanhan jalkapalloa yleisesti ”Kauniiksi peliksi”. Mikä siis tekee jalkapallosta kaunista, ja mikä on kaunista jalkapallossa? Kirjoituksen tarkoituksena – kuten filosofiassa ylipäätään – ei ole tarkoitus täsmentää absoluuttisesti millaista on kaunis jalkapallo, vaan antaa lukijalle ennemminkin työkaluja ja näkemyksiä, joilla jalkapallon kauneutta voidaan arvioida.
Kauneuden kaksi perusteoriaa
Ennen kuin voidaan keskustella kauneudesta jalkapallossa, on meidän ensimmäiseksi määriteltävä jollain suppealla tavalla mitä tarkoitetaan kauneudella ja toisekseen, kuinka kauneus voidaan määritellä asioissa. Lähdetään yksinkertaisesta subjektiivisuus ja objektiivisuus jaosta. Subjektivismi väittää, että kauneus on sanonnan mukaan ”katsojan silmässä” ja kauneuden määritteleminen on relativistista, eli riippuu täysin siitä, mitä kauneuden kokija itse pitää kauniina. Toinen pitää nykytaiteesta, mutta toinen ei voi ymmärtää miksi abstrakti möhkäle olisi millään muotoa kaunis. Subjektivismi siis väittää, että asioissa tai esineissä ei itsessään ole mitään kauneuden attribuuttia, ennen kuin kauneuden havaitsija ne siihen postuloi.
Subjektivismi on siis hyvin salliva sen suhteen, mitä voidaan pitää kauniina, mutta entä kun kahden kauneuden arvostelman välillä syntyy ristiriita? Organisoitu puolustuspeli on katsojan A mielestä kaunista ja tehokasta, kun taas katsoja B suorastaan vihaa inhorealistista tulosjalkapalloa. Kumpi on oikeassa? Kyseisen kaltaisissa väittelytilanteissa lopputuloksella ei varmasti ole suurtakaan merkitystä, mutta entä sen suhteen kuka saa päättää, millaista taidetta julkisiin tiloihin valitaan? Uskoisin, että kauneuden määritelmästä käytäisiin useampikin tulinen väittely, jos hankintapäällikön mielitaidetta olisi Kalervo Palsan teokset. Subjektivismi ajaa itsensä nopeasti loputtoman väittelyn suohon.
Entä sitten objektivismi? Objektivistit ovat sitä mieltä, että on olemassa sellaisia kriteereitä ja attribuutteja, joiden mukaan jokin asia tai esine on kaunis, eli kauneus on esineessä itsessään. Tyypillisinä kauneuden kriteereinä ja mittareina voidaan pitää kultaista leikkausta, mittasuhteita, värejä tai muita empiirisiä arvostelmia. Objektivismilta katoaa kuitenkin pohja, jos yksikin havainnoitsija kiistää asian tai esineen kauneuden. Pallo on pyöreä ja kaunis, mutta vain kauneuden voi kiistää, mutta pyöreyttä ei.
Yksi objektivistien yritys vastata kysymykseen kauneuden ominaisuudesta on esittää, että kauneuden havainnoimiseen tarvitaan erityinen kyky, jota voidaan harjoittaa. Lievästi elitistiseltä kuulostavassa lähestymistavassa on silti puolensa. Ajatellaan asiaa jalkapallon kautta: koulutettu valmentaja havainnoi peliä eri tavalla kuin satunnainen katsoja, ja pitää todennäköisesti eri asioita ja suorituksia pelissä kauniina kuin katsoja. Se, onko valmentajan havainnoima ja kuvailema peli juuri oikeaa jalkapallon kauneutta on sitten eri asia, mutta tarkoituksena oli nyt vain tuoda estetiikan ongelma ja peruskysymykset esille.
Kaunis pelitapa?
Mutta mitä on kauneus jalkapallossa? Jos karkeasti luettelisi, niin pelin kauneus tulee taiturimaisesta pallonkäsittelystä, hypnoottisesta ja järjestelmällisestä pallon syöttelystä, intohimoisesta kaksinkamppailusta, yllättävistä vastahyökkäyksistä, viime hetken pelastuksista maaliviivalta jne., mutta onko sillä mitään tekemistä sen kanssa, millaista pelitapaa pidetään kauniina? Selostajat yleensä kommentoivatkin sekavaa ja poukkoilevaa peliä niin, että peli on yleisöystävällistä, mutta valmentajien painajainen. Näytösjalkapallo kaikkine kikkoineen on varmasti näyttävää, mutta siitä puuttuu jokin olennainen osa ja se on kilpailu. Valmentajien ja pelaajien tehtävänä ei ole pelkästään pelata peliä, vaan myös yrittää voittaa ottelu.
Sanotaan nyt yksinkertaisuuden vuoksi, että jos näistä jalkapallon kauneuteen liittyvistä ominaisuuksista pitäisi vetää jonkinlainen lineaarinen jana, olisi sen toisessa päässä individualistiset jalkapallon supertähdet, joiden yksilösuoritukset nostavat joukkuetta ja ovat itsessään kauniita ja janan toisessa päässä kurinalaisesti pelaava kollektiivi. Huomautan toki tässä, että kollektiivi ei tietenkään väistämättä tarkoita puolustuspelaamista.
Tilastojen valossa suositaan individualistista jalkapalloa. Suurin osa pelaajiin liittyvästä tilastoinnista keskittyy asioihin, joita pelaaja tekee pitäessään palloa, vaikka yksittäisen pelaajan pallonhallinta peliä kohden on todella vähäistä. Pelaajista kerätään kyllä dataa millä alueella he liikkuvat ja kuinka paljon he juoksevat, mutta peliälyn ja sijoittumisen havainnoiminen suhteessa muihin pelaajiin näyttää vaativan vielä harjaantuneen silmän havainnointia, joka vahvistaa osaavien valmentajien merkitystä.
Palatakseni individualismi/kollektivismi jakoon, voisi sanoa, että Real Madridin 2000-luvun alun Galacticos oli esimerkki individualistisesta lähestymistavasta, kun joukkueen strategiana oli hankkia sen aikakauden supertähdet. Ihan kiusakseni ehdotan tähän vastakohdaksi Pep Guardiolan valmentamaa Barcelonaa, jonka lähestymistapa oli lähempänä kollektivismia.
Täysin individualistisesta lähestymistavasta ei voi silti Galacticosin kohdalla puhua, sillä joukkue pelasi lopulta yhtenäistä joukkuepeliä, josta on merkkinä useampi pokaali. Näiden kahden kohdalla tärkein syy valitsemalleen tielle löytyy kauneuden kaipuusta. Santiago Bernabéun yleisö buuaa omilleen, jos valkoinen baletti ei kulje oikeiden askelmerkkien mukaan ja samaan aikaan Kataloniassa omaa pelitapaa pidetään ainoana oikeana ja kauniina tapana pelata jalkapalloa.
Isoilla ja mahtavillakin on omat ongelmansa, jotka kärjistyvät edellä mainitusta syystä. Jalkapallofanien kyltymätön kauneuden kaipuu pakottaa tai ainakin jollain tapaa velvoittaa huippujoukkueet pelaamaan kaunista ja hyvää peliä ja nykyisen trendin mukaisesti kollektiivista pallonhallinnan kautta pelattavaa pelitapaa pidetään ”hyvänä” ja ”kauniina”. Ongelmaksi muodostuukin se, että kyseisen pelitavan mahdollistaminen korkealla tasolla vaatii valtavasti resursseja ja pienemmillä joukkueilla ei tavallaan ole samanlaista ongelmaa.
Mietitään esimerkiksi Arsene Wengerin valmentamaa Arsenalia. Arsenalin pelitapa oli kauttaaltaan kaunista vielä Wengerin viimeisinä kausina, kuten esimerkiksi Jack Wilsheren viimeistelemä maali Norwichia vastaan osoittaa, mutta Arsenalin kaunis pelitapa ei ollut lopulta kuitenkaan yhtenäistä, eikä kauneus realisoitunut fanien kaipaamina pokaaleina. Samaan aikaan paljon pienemmillä resursseilla toiminut Swansea pelasi Roberto Martinezin ja Brendan Rodgersin alaisuudessa ajan kauneusihanteiden mukaista jalkapalloa, ja vaikka pokaaleita ei Walesiin tullutkaan, oli pelkkä kaunis jalkapallo ja korkea liigasijoitus laajasti ihailtua.
Kauneuden ja tehokkuuden suhde määrittyy siis eri tavalla, kun vertaillaan joukkueiden voimasuhteita ja fanien vaatimuksia. Vaikuttaa välillä siltä, että pelatakseen oikeaa, hyvää jalkapalloa on joukkueen pelattava samanaikaisesti sekä kauniisti, että tehokkaasti, mutta todellisuudessa sellaisen pelitavan ylläpitäminen vaatii valtavasti resursseja, kuten Pep Guardiolan joukkueet ja taannoinen Galacticos osoittavat. Jättien vaikutus on näkynyt siinä, että puolustavaa ja reaktiivista jalkapalloa on jossain määrin alettu pitää inhorealistisena epäjalkapallona, kuten Barcelonan ja Espanjan entinen keskikentän maestro Xavi asian ilmaisi Guardianin haastattelussa vuonna 2011:
– On hyvä, että kaikkea jalkapalloa verrataan nykyään Barcelonaan ja Espanjaan. Ei sen vuoksi, että se on meidän pelimme, vaan sen vuoksi millaista peliä se on. Se on hyvä sen vuoksi, että se on hyökkäävää jalkapalloa, ei kyttäävää. Me emme odota. Täytyy prässätä, haluat pallonhallinnan ja haluat hyökätä. Jotkut joukkueet eivät pysty tai eivät halua syötellä palloa, mutta miksi te oikein edes pelaatte, mikä järki siinä on? Se ei ole jalkapalloa.
Onko kyseinen pelitapa siis vain ja ainoastaan kaunista jalkapalloa? Subjektivisti vastaisi, että ei tietenkään, mutta objektivisti voisi olla vaikeuksissa, jos hänen pitäisi määritellä kaunis jalkapallo jotenkin toisin. Xavin lausunto on silti jokseenkin ongelmallinen, sillä se ikään kuin pyrkii määrittämään tietynlaisen, miltei moraalisen imperatiivin sille, millaista jalkapalloa pitäisi pelata. Tässä kohden niin subjektivisti kuin objektivistikin olisivat varmasti yhtenäisessä rintamassa sitä mieltä, että ei ole mitään vaadetta millaista jalkapallon pelaamisen pitäisi olla. Näkemys tietynlaisesta, ja nimenomaan tehokkaasta kollektiivisesta pallonhallintapelistä rajaa hyvän ja kauniin pelin vain tiettyjen rahakkaiden seurojen ulottuville.
Pelaajien tilastoinnin ja katsojien mielenkiinnon kiinnittyessä kollektiiviseen pallonhallintaan ja tilastoihin pelaajan pitäessä palloa, on useampi joukkue valinnut toisenlaisen tien.
Taannoinen Claudio Ranierin Leicester City tai Diego Simeonen Atletico Madrid ovat osoituksia joukkueista, jotka hylkäävät dogmaattisen pallonhallintaan perustuvan näkemyksen jalkapallosta. Kyseisten joukkueiden peli on yhtenäistä ja kurinalaista, joka ei pelkästään nosta puolustuspelaamista jalustalle vaan kaiken pallottomana tapahtuvan pelaamisen, joka on kuitenkin merkittävä osa jalkapalloa. Simeonen Atletico pelaa reaktiivista, fiksua ja kaunista jalkapalloa. Lisäksi molemmat esimerkkijoukkueet ovat myös olleet tehokkaita ja menestyksekkäitä.
Mikä on siis hyvä ja kaunis pelitapa? Pelitapojen moninaisuus peräänkuuluttaa subjektiivista näkemystä, mutta vaikka pelitapoja on monenlaisia, on jokaisella pelitavalla tietyt objektiiviset piirteet, jotka erottavat ne ”rumasta” tai ”inhorealistisesta” pelistä. Siltikin kumpikin teoria johtaa vaikeasti hyväksyttäviin lopputuloksiin. Liiallinen objektivismi on rajaava ja hyvän sekä kauniin määritelmien ollessa häilyviä on vaikea puhua todellisesta objektivismista, kun taas äärimmäinen subjektivistinen kanta näkee kauneutta kaikessa, jolloin olisi turha käyttää termiä ”kaunis pelitapa”, jos sillä voi viitata mihin tahansa.
Jäykkien teorialinjojen sijaan olisi kenties hyvä puhua joistain yhteisesti ymmärretyistä intersubjektiivisista arvoista, joita voi lähestyä aiemmin esitettyjen jakolinjojen mukaisesti.
Pelitapa voi olla kollektiivinen tai individualistinen, mutta lisäksi pelitapa voi olla proaktiivinen tai reaktiivinen. Tämän lisäksi myös tehokkuus näyttää olevan yksi hyvän ja kauniin pelitavan kriteereistä. Kauniita yksilösuorituksia esittävä joukkue ei ole harmoninen kokonaisuus, ellei se pysty myös toimimaan tehokkaasti. Myöskään kurinalaiseen puolustuspeliin nojaavaa joukkueen pelitapaa ei voi sanoa kauniiksi, ellei pelitavalla päästä sille asetettuihin tavoitteisiin ja peli on enemmänkin häviön välttämistä kuin voiton hakemista. Vielä kolmantena jakolinjana näkisin resurssit. On kohtuutonta vaatia pienemmillä resursseilla pelaavaa joukkuetta haastamaan jättiläistä sen omassa pelissään vain sen vuoksi, että olisi olemassa kiveen hakattu hyvän ja kauniin pelin määritelmä.
On siis sama mitä koulukuntaa itse liputtaa. Oli se sitten harmoninen ja organisoitu vastahyökkäyspeli, tai hollantilainen totaalinen jalkapallo, sillä pelitavan hyvyys ja kauneus näyttää kytkeytyvän siihen, kuinka hyvin valmentaja ja joukkue pystyvät hyödyntämään juuri omia vahvuuksiaan.
Kaunis ja ruma peli
Jokainen jalkapalloa seuraava on varmasti samaa mieltä sen suhteen, että jalkapallo on ”pelien peli” tai ”kaunis peli”, mutta mikä tekee juuri jalkapallosta kauniin pelin?
Filosofi Paul Davis on sitä mieltä, että jalkapallo ja siihen liittyvä kauneus muodostavat aivan erityisen kauneuden alan. On vaikea selittää, miksi psyykkiset hyveet, kuten kurinalaisuus ja reiluus ovat juuri jalkapallokentällä niin erityisesti erottuvia asioita, tai kuinka ilmassa leijuva epäonnistumisen uhka luovat aivan omanlaisen draamansa nurmikentällä. Juuri sen vuoksi näyttää siltä, että nimenomaan jalkapallo-ottelussa tiivistyy ihmiselämän tunteiden kirjo sellaisella tavalla, joka on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole itse sukeltanut pelin luoman maailman sisälle.
Davisin norjalainen kollega Steffen Borge jakaa myös Davisin näkemyksen jalkapallon ja joukkueurheilun erityisluonteesta suhteessa meritokraattisiin urheilulajeihin. Esimerkki meritokraattisista lajeista on yleisurheilu, jossa menestys ja ”kauneus” syntyy vain mitattavan tuloksen mukaan. Borgen näkemyksen mukaan jalkapalloa seuratessa ja puhuttaessa liikutaankin enemmän estetiikan ja moraalin maailmassa. Pelkät maalit eivät ole ratkaisevassa asemassa arvioidessa jalkapallon merkitystä ja kauneutta, vaikka Eduardo Galeano kutsuukin niitä ”jalkapallon orgasmeiksi”.
Filosofi ja eksistentialisti Albert Camus sanoikin jo aikoinaan, että ”kaikki, minkä olen oppinut filosofiasta ja moraalista, olen oppinut sen jalkapallokentältä”.
Jokainen jalkapallo-ottelu ei voi kuitenkaan olla kaunista peliä sanana varsinaisessa merkityksessä ja muistan ainakin itse useamman ottelun, joiden seuraaminen on ollut miltei tuskallista. En tarkoita tässä tasollista vertailua alasarjojen ja huippujalkapallon välillä, vaan odotuksien ja kentällä nähdyn välistä ristiriitaa. Ollakseen jotain kaunista, täytyy myös olla jotain rumaa.
Mitä on siis rumuus jalkapallossa? Rumuuteen viitataan usein sanallisesti ”rumana voittona”, tai ”pelattiinpa siinä rumasti” jne. Kysymykseen on tietenkin helppo vastata intuitiivisesti, mutta yllä esitetyn mukaisesti rumuutta jalkapallossa ilmenee täysin samoista syistä kuin kauneuttakin.
Urheilua on miltei mahdoton käsikirjoittaa uskottavasti, mutta myös jalkapallo-ottelulle on olemassa tietynlainen kaava. On säännöt, peliajan pituus, alun kiihkeä jakso, suvantovaihe, puoliaika, vaihdot ja taktiset muutokset jne. Lähes jokaisessa pelissä tapahtuu samoja asioita, aivan kuten jokaisessa elokuvassa tai runossa on samanlaisia peruselementtejä. Se mikä kohottaa yksittäisen pelin kauniin tai ruman pelin joukkoon on joko hallittu kokonaisuus, tai yllättävä käänne.
Kaunis kokonaisuus on esimerkiksi joukkueen täydellinen pelisuunnitelma, kun taas rikottu kokonaisuus on jatkuva sääntöjen rajamailla pelaaminen. Yksittäinen kaunis hetki on upea maali, kun taas yksittäinen ruma hetki on järjetön tappotaklaus. Hallitun kokonaisuuden ja jalkapallo-ottelulle asetetun kokonaisuuden voi myös rikkoa molempien joukkueiden yhteinen haluttomuus voittaa peli, kuten joskus tapahtuu esimerkiksi arvokisojen yhteydessä molempien joukkueiden edetessä lohkostaan jatkoon keskinäisellä tasapelillä. Rumuus syntyy siis haluttomuudesta mukautua kirjoitettuihin ja kirjoittamattomiin eettisiin, sekä esteettisiin sääntöihin.
Kuningaslaji
Loppujen lopuksi niin tautologiselta kuin se kuulostaakin, on jalkapallossa kyse jalkapallosta. Jalkapallon kauneus tulee sen katsomisesta ja olemassaolosta. Filosofi Immanuel Kantin mukaan kauneuden ei pitäisi koskaan olla instrumentaalista, vaan lopputulos itsessään. Jalkapalloa katsoessa voidaan hakea miellyttäviä kokemuksia, mutta myös päinvastainen lopputulos on aivan yhtä hyvin mahdollista oman joukkueen kokiessa karvaan tappion.
Jalkapalloa silti halutaan katsoa, ja nyt etenkin koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan vuoksi moni futisfani suorastaan etsimällä etsii viimeisiä nettistriimejä, joilta olisi mahdollista edes hieman taas kurkistaa itselle rakasta hypnoottista ja kaunista pallon siirtelyä. Sillä kauneus on se voima, joka antaa jalkapallolle merkityksen.
