Niin monta vuotta. Niin monta pettymystä.
”Se on vain jalkapalloa” kuuluu useammasta suusta, kun isä lohduttaa itkevää poikaansa, mies surevaa ystäväänsä tai tyttö maansa myynyttä poikaystäväänsä jälleen yhteen pettymykseen päättyneen karsinnan jälkeen.
”Aurinko nousee huomennakin, olo on vähän parempi ja elämä jatkuu”, lisätään vielä lohdutuksen perään, ikään kuin seuraavalla päivällä olisi mitään merkitystä jälleen yhden arvokisaunelman murskaannuttua.
Vastaamme heille edesmenneen Bill Shanklyn sanoja lainaten; “Some people believe football is a matter of life and death. I am very disappointed with that attitude. I can assure you it is much, much more important than that.” Mutta kuinka he voisivatkaan ymmärtää? Kuinka kukaan, joka ei ole kasvanut ruoho suonissaan ja nappulat jalkojensa pohjiin liimattuina, voisi ymmärtää?
Huuhkajakannattajat ovat vuosien varrella kokeneet ja nämä tunteet ja nähneet nämä tilanteet monen monituista kertaa. Liian monta kertaa.
Vaan ei enää.
Yhteiskunnallinen murros
Tyttöystäväni lanko, joka oli perheineen meillä vierailemassa Suomen jalkapallohistorian toistaiseksi merkittävimpänä päivänä, tokaisi ottelun päätyttyä ja kuohuvien ilmestyttyä laseihin jokseenkin osuvasti; ”minun nuoruudessani oli selvää, ettei Suomi koskaan voita jääkiekon maailmanmestaruutta, euroviisuja tai pelaa jalkapallon arvokisoissa”. Hänen jälkikasvunsa varttuu kohti aikuisuutta maailmassa, jossa mikään näistä ei enää pidä paikkaansa.
Vaikka futisväelle toukokuiset kultajuhlat tai viisukilpailun voitto eivät juuri mitään merkitsisikään jalkapallon arvokisapaikan rinnalla, ovat ne jollekin muulle todella tärkeitä – ja oikeaan kontekstiin laitettuna viestivät kaikki samaa yhteiskunnallista muutosta.
Suomi valtiona kasvaa ja kehittyy. Niin tekee myös suomalainen kulttuuri, puhuttiin siitä sitten taiteen, viihteen tai urheilun kontekstissa – ovathan nämä kaikki kolme jokseenkin päällekkäisiä ilmiöitä. Siitä yhtenä todisteena me olemme nyt osana sitä eliittimaiden joukkoa, jotka ovat saavuttaneet paikan kuningaslajin arvoturnauksessa, muiden kulttuurillisten saavutusten lisäksi.
Tätä ei kannata vähätellä. Ennen Suomea 33 Euroopan maata oli selvinnyt jalkapallon EM-kisoihin. YK:n virallisen määritelmän mukaan Euroopassa on 44 maata. Määrä toki vähän hämää; UEFAn jäsenmaita – siis kisapaikkaa tavoittelevia maita – on yhteensä 55, johtuen siitä, että YK määrittelee esimerkiksi Yhdistyneen Kuningaskunnan yhdeksi maaksi, Gibraltarin heistä riippuvaksi autonomiseksi alueekseen eikä itsenäiseksi valtioksi ja Turkin Euroopan ulkopuoliseksi maaksi. Yhtä kaikki, kaikkien määritelmien mukaan selvästi yli puolet maista oli selvinnyt mukaan, vähintään kerran.
Suomi on väkilukuun suhteutettuna yksi maailman rikkaimpia maita, kulttuurillisesti ja urheilullisesti merkittävän tuottelias valtio, maailman onnellisin maa sekä kehityksen mallimaa monella alalla. Eikö ollut jo aikakin, että otimme tämänkin askeleen yhdeksi maanosamme eliittivaltioita? Kun seuraavan kerran jaat oluen kansainvälisessä seurassa, ei sinun tarvitse laittaa päätäsi tuopin taakse piiloon tai naurahdella vaivaantuneesti, vaan voit suoristaa selkääsi vielä hieman, madaltaa ääntäsi oktaavilla ja jyrähtää ”me haastamme teidät toden teolla kisoissa”.
Olkaamme suomalaiset ylpeitä. Olemme yksi maanosamme parhaita maita jälleen yhdellä saralla.
Pitkä ja mutkainen tie
Suomalainen jalkapallo on kokenut monia alamäkiä ja aallonpohjia, ennen kuin tähän pisteeseen on päästy. Emme saaneet kisapaikkaa mustavalkotelevision aikana, kun lajin kilpailullinen asema ei ollut lähelläkään nykyistä, emme Jari Litmasen aikana, syistä joita on turha enää alkaa eritellä. Meidän kansallinen liigamme kävi hetkellisesti tilanteessa, jossa sillä ei ollut ollenkaan televisiointisopimusta. Maailman suurimmista liigoista suomalaisia oli lähes turha hakea.
Potkupallomaa, sanoivat. Maajoukkueella naureskelusta tuli lähes trendi suuren yleisön keskuudessa.
Vaan mitä teki jalkapalloväki? Jatkoi työntekoa. Jatkoi uskomista. SMJK jatkoi vakuuttavaa toimintaansa ja fanikulttuurin rakentamista Suomeen. Perustettiin (Byyrinkin kaltaisia) toimijoita, jotka ovat juurruttaneet jalkapallokulttuuria Suomeen. Suomalaisten pelaajien otteet maailmalla ovat jälleen alkaneet ansaita mediahuomiota. Vuonna 2019 Veikkausliiga veti enemmän katsojia kuin vuosikausiin.
Katsokaa, millainen meno on Huuhkajien pelissä, kun yleisö ryntäsi kentälle juhlimaan kisapaikkaa, miten jättinäytöt ympäri Suomen vetivät faneja ulos marraskuiseen iltaan, kuinka joukkueelle järjestettiin keskellä viikkoa kansanjuhla tai miten lapset hoilaavat maajoukkueen kannatuslauluja, ja tulkaa sitten kertomaan, ettei Suomessa ole jalkapallokulttuuria.
Enää kukaan ei koskaan tule sanomaan, ettei Suomi selviä jalkapallon arvokisoihin. Sitä maailmaa ei yksinkertaisesti enää ole.
Kodeissa, päiväkodeissa tai kouluissa on varmasti pitkin tätä viikkoa laulettu Rivelle tai kerrottu tohkeissaan siitä, kuinka Teemu Pukki teki kaksi maalia huomattavasti useammin, kuin filmille on päätynyt. On vaadittu saada aloittaa jalkapalloharrastus tai päästä katsomaan Suomen peliä. Kentillä ei enää leikitä De Geaa tai Messiä, vaan Hradeckya ja Pukkia.
Kisapaikka on suomalaisen jalkapallohistorian suurin saavutus, mutta se on vain kruunu kaiken muun majesteetillisuuden päälle. Tässä on kyse paljon isommista asioista kuin yhdestä kisapaikasta.
Elämä jatkuu
Ottelun jälkeen mieleen hyökyivät nuo entisen ajan muistelot, nuo haamut menneisyydestä. ”Se on vain jalkapalloa”, ”aurinko nousee huomennakin, olo on vähän parempi ja elämä jatkuu”.
Huomenna on tietysti taas uusi päivä ja elämä jatkuu – elämme toki marraskuuta leveyspiirin 60°N pohjoispuolella, joten aurinko ei välttämättä nouse – mutta olo on parempi. Se on niin perhanasti parempi. Se tulee olemaan parempi vielä monta, monta kuukautta.
Me ollaan arvokisoissa, jumankauta!
Kysynkin vain: Kuinka pitkään suihkulähteessä voi kylpeä, ennen kuin se alkaa olla noloa?
