Jalkapallo lakkasi keskiviikkona pyörimästä, kun tieto Diego Armando Maradonan poismenosta levisi maailmalle.
Keskiviikko 25.11.2020 kello 18.45.
Olen juuri tiputtanut ex-vaimolleni ja hänen nykyiselle miehelleen itselleni ylimääräiseksi jääneen TV-tason. Pysähdyn kotimatkalla tankkaamaan autoa ja huomaan, että minulle on tullut kolme viestiä. Ne olivat viestejä, joita en olisi halunnut lukea.
Diego Armando Maradona, lapsuuteni suurin sankari, oli poissa.
Askel autosta pois bensapumpulle oli tietyllä tapaa hyvin symbolinen. Se oli ensimmäinen askel, kun viimeinenkin jämä lapsuudestani jäi taakse. En muista, että kenenkään muun sellaisen ihmisen kuolema, jota en ollut koskaan tavannut, olisi pysäyttänyt aiemmin samalla tavalla.
Maradona on ollut pitkään puhelimeni taustakuvana, olen lukenut hänestä älyttömästi kirjallisuutta, ja kirjahyllystäni löytyy pitkä liuta DVD:nä hänen parhaita pelejään.
21 tuntia myöhemmin tartun näppäimistöön kirjoittaakseni tätä muistelua. Tuntuu, että tällä välin kaikki on jo kirjoitettu ja sanottu. Mutta aina voin kirjoittaa siitä mitä Diego oli juuri minulle ja miten näen hänen perintönsä jalkapallolle.
Napoli saapuu olohuoneeseen
Olen syntynyt jouluaattona 1982. Aina tasaisin väliajoin kuulee keskusteluita, jossa kysytään, kuka oli kaikkien aikojen paras? Uskaltaisin näin mututuntumalla väittää, että yhdeksän kymmenestä 1970-luvulla ja 80-luvun alussa syntyneistä vastaa kysymykseen Diego Armando Maradona.
Aivan pienestä pitäen olen ollut urheiluhullu. Jo olympiavuonna 1988 imin viiden vanhana itseeni aivan kaiken mahdollisen Soulin ja Calgaryn kisoista. Mikään laji ei ollut ylitse muiden, kaikki kiehtoi judosta mäkihyppyyn.
Seuraavana vuonna pelasin ensimmäiset futispelini Lahden kupeessa Orimattilassa paikallisessa junnusarjassa, jossa ikäluokkani futaajan alut oli jaettu asuinpaikkojen mukaan eri joukkueisiin. Joukkueilla oli nimet ja paidat ulkomaisten seurojen mukaan. Minä pelasin Evertonissa ja ensimmäisessä ottelussa vastaan asettui Napoli. Hävisimme rumasti.
Napoli poikkesi muista sarjan joukkueista siinä, että se oli pienen pojan helppo lausua. Todennäköisesti ikäiselleni tyypilliseen tapaan hoin sitä sitten rasittavuuteen asti, kunnes eräänä sunnuntaina äiti oli lukenut TV-ohjelmaa ja huomannut, että ”siellä se sinun Napoli nyt sitten pelaa”, ja istutti minut TV:n ääreen saadakseen arvatenkin itselleen hetken rauhaa.
Tuon jälkeen maailmani ei ollut enää entisensä. Lumouduin Maradonasta. Hänen taidostaan käsitellä palloa, liikkua, harhauttaa ja tehdä maaleja. Serie A:ta näkyi tuohon aikaan joka sunnuntai yhden ottelun verran Suomessa televisiosta. Katselin aina, jos Maradonan peli näkyi, ja tapitin hänen jokaista liikettä pienillä silmilläni. Maradona nousi noina sunnuntai-iltapäivinä He-Man -hahmojen yläpuolelle ja jalkapallo otti ajatusmaailmassani ratkaisevan irtaantumisloikan muista urheilulajeista.
Italia 1990
Tultaessa Italian MM-kisoihin Diego oli jo minulle sankari. Elin ja hengitin Argentiinaa läpi kesän. Muistan kisoista erityisesti kolme asiaa. Ensimmäisenä yhä hämmentävän hyvin ensimmäisen pudotuspelikierroksen ottelun Brasiliaa vastaan, jonka Argentiina voitti täysin järjen vastaisesti kenttätapahtumiin nähden.
Toisena nousee välierä Italiaa vastaan, jota äiti ei antanut katsoa sen myöhäisen alkamisajankohdan takia. Itkupotkuraivareiden jälkeen kehitin nerokkaan suunnitelman, jossa odotin, että kaikki menivät nukkumaan, ja hiivin salaa katsomaan pelin lopun ilman valoja huoneessa sekä ääntä televisiossa. Oli vain pakko nähdä omin silmin, pääseekö Diego loppuotteluun, eikä vain kuulla tulosta aamulla. Ja pääsihän se!
Kolmas erittäin selkeä muistikuvani on Maradonan kyyneleet Länsi-Saksalle hävityn tappion jälkeen, kun hän kädet lanteilla seuraa vierestä saksalaisten korokkeelle kapuamista hakemaan pystiä. Se oli seitsemänvuotiaalle liikaa ja itkin silmät päästäni.
Suurin on poissa
Näin aikuisiällä suhde Maradonaan on tietyllä tapaa luonnollisesti kypsyneempi. Tiedostan paljon paremmin myös ne kaikki jalkapallojumalan elämässään tekemät väärät valinnat. Diego ei ollut se kukkakedon puhtain kukka, mutta se ei poista sitä mitä hän sai aikaan kentällä.
Diego Maradonan kohdalla ei mielestäni tuoda riittävän usein esille sitä millä aikakaudella hän pelasi. 1980-luvulla taklaaminen oli huomattavasti tylympää kuin tänä päivänä. Linja oli kovaan peliin huomattavasti nykyistä sallivampi. Serie A oli sen ajan paras sarja maailmassa ja otteet erityisen fyysisiä. Kovaotteisia puolustajia rakastettiin Italiassa aivan kuten tänäkin päivänä.
Maradona oli käytännössä jokaisessa pelissä kahden pelaajan, välillä jopa kolmen pelaajan vartioinnissa, ja jaloille tultiin surutta. Joka ilta. Mutta aina hän nousi, ottaen seuraavan taklauksen vastaan, tinkimättä pätkääkään pelityylistään. Maradona dominoi taidolla aikana, jolloin peli oli kaikkein fyysisimmillään.
Argentiinalaisella ei ollut yhtä ainoaa fyysistä etua vastustajiin pienen kokonsa takia. Hänellä oli kuitenkin muita ylivoimaisia elementtejä, jotka tekivät hänestä kaikkein suurimman.
Hänen kosketuksensa palloon oli jotain niin puhdasta, että sitä on vaikea edes ymmärtää. Peliäly löytyy toisena listalta. Se kuinka salaman nopeasti hän oivalsi asioita kentällä, ruokkien joukkuetovereita ympärillään mitä oivaltavimmilla syötöillään, ja yllättäen maalivahteja omilla henkilökohtaisilla ratkaisuillaan peli toisensa jälkeen.
Maradona sai usein vastustajat näyttämään hölmöiltä. Hän pystyi harhauttamaan lukuisia pelaajia ympärillään hyvin pienessä tilassa ja uskomattomalla nopeudella. Tuntui, että harhauttaessaan ensimmäistä pelaajaa, olisi hän jo ajatuksissaan siirtynyt siihen, kuinka tulee harhauttamaan seuraavan.
Diego Armando Maradona nosti taitojalkapallon kunniaan. Hän teki kauniista pelistä kauniin. Hän muokkasi pelin evoluutiota ollen merkittävä tienraivaaja tulevaisuuden messeille ja kumppaneille. Juuri näiden elementtien takia hän on minulle suurin ja kaunein kaikista.
Lokakuun viimeisenä päivänä Diego Maradona täytti 60 vuotta. Huomioin juhlapäivän itsekin valmistamalla oikein hyvän pihvin, jonka nautin argentiinalaisen punaviinin kera. Illan päätteeksi katselin viime vuonna ilmestyneen Asif Kapadian ohjaaman dokumenttielokuvan jalkapallosuuruudesta.
Jossain vaiheessa iltaa mielessäni kävi häviävän pienen hetken mielessä, että mahtaakohan kuinka paljon syntymäpäiviä vielä olla edessä. Tähän ohi kiitävään hetkeen mieleni palasi, kun tankkasin autoani uutisen kuultuani.
Samaisessa Asif Kapadian dokumentissa Maradonan sisko sanoo lopussa hyvin, että on raskas taakka olla niin uskomattoman kuuluisa. Länsimaisessa maailmassa tuskin on kovinkaan montaa prosenttia ihmisiä, jotka eivät tiedä kuka oli Diego Maradona. El Diego nousi Buenos Airesin slummista samaan kategoriaan Paavin ja Elviksen kanssa. Se oli liian paljon pojalle, joka halusi vain pelata palloa.
Koronakevään aikana viihdytin ystäviäni Voitto kotiin -kilpailuilla Skypen kautta joka torstai-ilta kymmenen viikon ajan. 2000-luvun alussa Nelosella näkyneessä TV-ohjelmassa oli kysytty yksinkertainen kysymys sadalta eri ihmiseltä, ja kilpailijat yrittivät arvuutella mitä ihmiset olivat vastanneet. Sitä enemmän sai pisteitä mitä enemmän ihmisiä oli vastannut samoin. Otin kysymyksiini vastaukset sadalta tuttuvalta ja sukulaiseltani.
Yksi kysymys oli yksinkertainen. Jalkapalloilija? Eniten vastauksia sai Diego Maradona, vielä 23 vuotta viimeisen ottelunsa jälkeen.
Tämä tiivistänee sen mitä olemme juuri menettäneet.
