Omaan lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluivat todella vahvasti englantilaisjoukkueiden kesäkiertueet pohjoismaissa. Erityisen hyvä muistijälki on jäänyt Länsi-Uudenmaan yhdistelmäjoukkueen peleistä Tottenhamia ja Chelseaa vastaan kesällä 1987. Tämän lisäksi lähes jokavuotiselta tuntunut Ipswichin Suomen rundaaminen on jäänyt hyvin mieleen.
Harmittavasti nämä vierailut ovat jääneet todella vähiin viime vuosina. Viimeisin vierailija on Notts County, joka kesällä 2013 kohtasi PS Kemin, Tervarit ja JJK:n, ja pari vuotta aiemmin Leyton Orient kävi kiertämässä Pirkanmaalla ja Pohjanmaalla. Tässä jutussa aikaan ennen 80-lukua.
English Wanderers 1911
Ensimmäistä brittijengin vierailua saadaan hieman kaivella pidemmältä historiasta. Vuonna 1911 Suomeen saapui English Wanderersin joukkue. Kyseessä oli Englannin amatöörimaajoukkueen pelaajista kasattu ryhmä, joka kiersi Eurooppaa vuosina 1911-13 pelaten lukuisia harjoitusotteluita, muun muassa Unkarissa ja Italiassa.
Kesällä 1911 joukkueen matkasuunnitelma sisälsi ensin otteluita Ruotsissa, sitten Venäjällä ja viimeiseksi Tanskassa. Koska joukkue matkusti Venäjälle Suomen kautta, lähestyi Wanderersin kapteeni Chapman jo keväällä Palloliittoa kirjeellä, jossa hän esitti ehdot, joilla Wanderers pysähtyy Suomeen pelaamaan. Palloliitto piti kuitenkin englantilaisten 2500 markan ottelupalkkiota liian suurena, ja kieltäytyi kunniasta.
Palloliitto sai kuitenkin elokuussa Ruotsista sähkösanoman, jossa Chapman ehdotti, että Wanderers voi pelata ottelun 750 markan ottelupalkkiolla. Palloliitto ei suostunut suoraa rahaa englantilaisille maksamaan, vaan ehdotti palkkioksi 50% ottelutuotoista. Liitosta ilmoitettiin myös, että ottelun kesto on vain 60 minuuttia. Britit esittivät vielä vastatarjouksen ottelutuotoista (75%), johon Palloliitossa tyydyttiin, ja näin ottelupäiväksi sovittiin torstai 31.8.
Wanderersin aikataulu oli todella tiukka, sillä joukkueen Prinsessa Margaretha-laiva saapui Helsingin satamaan torstaina klo 18.00 ja vain 30 minuuttia myöhemmin alkoi ottelu Eläintarhan kentällä. Satamaan oli varattu auto, joka kuljetti pelaajat otteluun. Yleisölle rautatieasemalta lähti juna klo 18.15, ja ottelua tulikin katsomaan peräti 2000 maksanutta katsojaa. Ruotsissa muun muassa parhaista IFK-pelaajista kootun joukkueen 5–1 voittanut brittiyhdistelmä kiinnosti tämän nuoren lajin suomalaiskatsojia.
Eltsu oli tuolloin Helsingin ainoa urheilukenttä ja hiekkapäällysteinen, jollaiseen brittipelaajat eivät olleet tottuneet. Heidän mukaansa kenttä oli todella kova, miltei asfalttia, jonka päälle oli ripoteltu pieniä kiviä. HIFK:n ja HJK:n pelaajista koottu kotijoukkue ei kuitenkaan kentästä juuri mitään hyötyä saanut, sillä pelaajat eivät olleet koskeneet palloon miltei kolmeen kuukauteen.
Ottelun ensimmäinen jakso oli tasainen, joskin vieraiden parempi pallonkäsittelytaito sekä pelikäsitys nousivat esiin selkeästi. Hienosti puolustaneet suomalaiset eivät kuitenkaan onnistuneet enää toisella jaksolla estämään Wanderersin maalintekoa, ja väsyneet pelaajat antautuivat toisen jakson keskivaiheilla. Vieraat olisivat lopussa voineet tehdä useampia maaleja, mutta suomalaiset uhrautuivat puolustuspelissään hienosti.
Wanderers jatkoi matkaansa Venäjälle Prinsessa Margarethalla vielä samana iltana kello 22 aikoihin, jossa se pelasi kolme ottelua voittaen kaikki maalierolla 32–0. Täytyy yhtyä ottelusta Urheilulehteen raportoineen, ja ottelussa pelanneen Kaarlo Soinion sanoihin “kaikesta huolimatta, vaikkemme katsokaan yksinään maalilukua, oli tulos loistava suomalaisille”.
31.8.1911
Helsinki XI – English Wanders 0–1 Eläintarha 2,000
Helsinki XI: Holmström (HIFK) – Holopainen (HJK), Löfgren (HIFK) – Soinio (HJK), Lindbäck (HIFK), Lietola (HJK) – Idefelt (HIFK), Öhman (HIFK), Wiberg (HIFK), Toivonen (HJK), Niska (HIFK).
Wanderers: Owen, Hoare, Chapman, Berry, Raine, Olley, Tyson, Healy, Martin, Bradsley, Brebner.
Rotherham United 1961
Seuraavaa englantilaisjoukkueen vierailua saatiin odottaa peräti 50 vuotta. Toukokuussa 1961 Suomeen matkusti Englannin II-divisioonan Rotherham United, joka pelasi täällä kaksi ottelua. Ensimmäiseksi brittijoukkue matkusti Lahteen, jossa se kohtasi Radiomäen kentällä paikallisen Lahden Reippaan.
Rotherhamin matka Englannista ei ollut mikään nopein, sillä joukkue oli ensin lauantaina matkustanut laivalla Lontoosta Kööpenhaminaan. Tämä pätkä oli ollut hieman myrskyisä, ja koska osa pelaajista oli ensimmäistä kertaa laivalla, oli myös merisairautta ollut liikkeellä melkoisesti.
Maanantaina Kööpenhaminaan saapunut joukkue hyppäsi junaan, joka vei illaksi Tukholmaan. Siellä mentiin uudestaan laivaan, joka oli Turussa seuraavana aamuna aikaisin. Tämän jälkeen reissu jatkui bussilla Helsingin kautta Lahteen, jossa joukkue oli pari tuntia ennen ottelun alkua.
Monen päivän reissaaminen ei kuitenkaan näkynyt kentällä. Rotherham pelasi ymmärrettävästi väsyneenä, mutta otti silti selkeän 4–1-voiton.
Pitkä sentteri Ken Houghton iski ensimmäisellä jaksolla pari maalia, mutta Rotherham olisi voinut osua useammankin kerran. Houghton sai hattutemppunsa täyteen toisen jakson 51.minuutilla, ja vasta tämän jälkeen Reipas pääsi hieman peliin kiinni. Tunnin kohdalla kotijoukkue teki ottelun ainoan maalinsa, kun Martti Hyvärinen osui Kaarlo Sutisen syötöstä. Maali herätti vierailijat pelaamaan, sillä tämän jälkeen Reippaalla oli vaikeuksia päästä edes vastustajan kenttäpuoliskolle. Don Weston viimeisteli voiton Rotherhamille, ja ottelun viimeinen puolituntinen oli enemmän ja vähemmän selviytymistä pahasti väsähtäneelle Reippaalle.
16.5.1961
Reipas – Rotherham 1–4 Radiomäki 3,000
0-1 Ken Houghton (12), 0-2 Houghton (38), 0-3 Houghton (51), 1-3 Martti Hyvärinen (59), 1-4 Don Weston (62)
Kaksi päivää myöhemmin Rotherham pelasi kiertueensa toisen ottelun Helsingissä. Olympiastadionilla vastaan asettui helsinkiläinen Allianssi, joka oli siis useamman joukkueen pelaajista kasattu ryhmä, ja pelasi lukuisia ystävyysotteluita ulkomaalaisia joukkueita vastaan.
Matkaväsymyksestä toipunut Rotherham ei antanut stadissa Allianssille mitään mahdollisuuksia.
Kotijoukkueen syöttöpeli oli valtaosan ottelusta luokatonta, eikä se saanut kuriin pallottomina aktiivisesti liikkuneita englantilaisia. Erityisesti kotijoukkueen sentterinä aloittaneen Rolf Rosqvistin pelikuntoa ja peluuttamista ihmeteltiin, eihän kaveri ollut aloittanut vielä kertaakaan ottelua edes joukkueensa HIFK:n riveissä. Puolustuksessa Reijo Jalava ja Matti Haahti olivat läpi ottelun suurissa vaikeuksissa nopeiden Brian Sawyerin ja Keith Bambridgen kanssa.
Rotherham ei pelannut tyypillistä englantilaisjoukkueen peliä, vaan se malttoi pitää pallon maassa ja pelasi itsensä pois ahtaistakin paikoista. Myös pelikäsitys ja joukkueen pelaajien sulava sekä oikea-aikainen syöttötyöskentely keräsi kehuja. Joukkueen hyökkäysosastosta esiin nousi Ken Houghton, joka isokokoisena pelaajan oli myös todella taitava pallon kanssa. Lisäksi keskikentällä pelannut Kenneth Waterhouse keräsi kehut, sillä mies poimi miltei kaikki irtopallot haltuunsa, ja näin Rotherham sai pidettyä paineen Allianssin alueella.
Vieraiden syömähammas oli jälleen sentteri Houghton, joka teki ensimmäisellä jaksolla kaksi maalia. Tunnin kohdalla Rotherham johti jo 4–0, jonka jälkeen britit nostivat jalan kaasulta. Allianssi sai tilaisuutensa maalintekoon, mutta Raimo Kivistön veto meni ohi hyvästä paikasta. Lopussa vierailla oli mahdollisuus vielä kaunistella lukemia rankkarista, mutta puolustaja Peter Perry veti pallon pisteeltä ohi maalin.
18.5.1961
Allianssi – Rotherham 0–4 Olympiastadion 5,004
0-1 Ken Houghton (36), 0-2 Houghton (44), 0-3 Brian Sawyer (50), 0-4 Don Weston (62)
Allianssi: Andreas Westerholm – Reijo Jalava, Matti Haahti – Helles Kontkanen, Lauri Lehtinen, Stig Holmqvist – Carl-Magnus Ekman (Raimo Kauppinen), Unto Nevalainen, Rolf Rosqvist, Aulis Rytkönen, Raimo Kivistö.
Rotherham: Roy Ironside – Peter Perry, Lawrence Morgan – Kenneth Waterhouse, Peter Madden, Robert Lamberg – Keith Bambridge, Alan Kirkman, Ken Houghton, Don Weston, Brian Sawyer.
Rotherham pelasi siis tuolloin II-divisioonassa ja oli edellisellä kaudella sijoittunut sarjan keskikastiin. Joukkueen koko tuolla kaudella (1960/61) oli yhteensä 22 pelaajaa, joista 18 oli ammattilaisia ja neljä amatööripelaajaa.
Suomessa joukkue oli 15 pelaajan ja kolmen taustahenkilön voimin. Seuran varapresidentti, 72-vuotias James Ferguson sanoi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa joukkueen olevan yksi sarjan nuorimpia, ja tämän takia he ovat joutuneet vahvistamaan sitä muutamalla kokeneella pelaajalla. Näitä ovat muun muassa Manchester Cityssa vielä kaksi vuotta aiemmin pelannut Alan Kirkman sekä Birminghamista hankittu Don Weston.
Allianssi-voitosta Ferguson totesi, ettei Rotherham pelannut täydellä teholla, koska pelissä ei ollut pisteitä jaossa ja pelaajat olivat pikemminkin eräänlaisella lomamatkalla. Varapressa antoi moitteita suomalaisten hyökkääjille ja itseasiassa toivoi, että Allianssi olisi kyennyt shokeeraamaan Rotherhamin:
“Tässä ottelussa olisimme toivoneet, että Allianssi olisi tehnyt ensimmäisen maalin. Poikamme eivät oikein osanneet keskittyä peliin, joten se olisi ollut paras kiihoke heille. Yleisö olisi saanut nähdä todella yritystä. Toivon kuitenkin, että olette tyytyväisiä”.
Rotherhamin keskustuki Peter Madden kommentoi Suomen kiertuetta seuraavalla tavalla:
“On todella miellyttävää pelata Suomessa. Turha jännittäminen on poissa ja saamme hieman levätä. Voimme todella leikkiä pallon kanssa ja teemme parhaamme esittääksemme teille parhaimpia puolia englantilaisesta jalkapallosta.”
Joukkueen manageri Albert Wilson seurasi Olympiastadionilla ennen Allianssin kohtaamista Pallo-Poikien ja Helsingin Palloseuran välistä Suomensarjan-ottelua. Wilson oli sitä mieltä, että Rotherhamin reservijoukkue pärjäisi loistavasti molempia suomalaisryhmiä vastaan.
Rotherhamin seuraava kausi oli varsin hyvä. Joukkue sijoittui 9. sijalle II-divisioonassa ja selvisi puolivälieriin Liigacupissa. Muutamaa hyvää kautta seurasi aina notkahdus, ja kohti 60-luvun loppua Rotherham ajautui vääjäämättä kohti putoamistaisteluita. Lähtö III-divisioonaan tuli kauden 67/68 pääteeksi. The Millers kävi vielä 80-luvulla piipahtamassa kahden kauden verran II-divisioonassa, muutoin se vietti aikansa alemmilla sarjatasoilla. 2000-luvulla Rotherham on ollut tutumpi ilmestys toiseksi korkeimmalla tasolla.
Stoke City 1965
Stoke City oli noussut Englannin I-divisioonaan kaudeksi 1963/64, jolloin se säilytti sarjapaikkansa täpärästi sijoittuen 17. sijalle. Managerina toiminut Tony Waddington teki isoja liikkeitä, jotta hän saisi kurssin muutettua.
Puolustusta vahvistettiin kovalla kädellä ostamalla Calvin Palmer Nottinghamista, George Kinnell Aberdeenista ja maalivahti Lawrie Leslie West Hamista. Nämä hankinnat yhdistettynä liigan ulkopuolisesta Ketteringistä tulleen sentteri John Ritchien maalivireeseen, pelasti Stoken tuolloin putoamiselta.
Kausi 1964/65 sujuikin jo paljon paremmin. Manageri Waddington teki selkeän strategian muutoksen ja hankki kokeneempia laatupelaajia joukkueeseensa.
Burnley-legenda Jimmy McIlroy, Manchester Unitedin Dennis Viollet ja Manchester Cityssa sekä Blackburnissa uransa luonut Peter Dobing kuuluivat näihin. Joukkueessa pelasi myös Stanley Matthews, joka helmikuussa -65 pelasi viimeisen kerran Stoken paidassa Fulhamia vastaan liigaottelussa.
Kausi päättyi hienosti 11. sijalle ja Stoke lähti vielä toukokuussa kiertueelle, jossa se pelasi kolme peliä Neuvostoliitossa, yhden Suomessa ja yhden Ruotsissa.
Jo menomatkalla Neuvostoliittoon Stoke piipahti Helsingissä odottelemassa jatkolentoa. Tällöin seuraa tervehtimässä ollut Allianssin puheenjohtaja Dennis Lindell sai pettymyksekseen todeta, ettei Stanley Matthews ollutkaan mukana. Manageri Waddingtonin mukaan Matthews oli myynyt Blackpoolissa sijainneen hotellinsa, ja oli lähdössä kiertämään maailmaa näytösotteluiden merkeissä valmentajana. Palloliitolle Tony Waddington antoi lahjaksi Matthewsin juhlaottelun käsiohjelman.
Stoke saapui Neuvostoliiton kiertueelta Helsinkiin vajaa pari viikkoa myöhemmin, pelipäivänä 20.5. klo 10.45. Kiertuelahjaksi jokainen vastustaja joukkue sai siniseksi maalatun savipotin, ja jokainen vastustajajoukkueen pelaaja ja taustahenkilö vielä pienoispotin. Tällä eleellä The Potters teki itseään sekä kaupunkinsa posliinituotantoa tutuksi.
Helsingin Allianssin valmentajana toimi HIFK:n maalivahti Andreas Westerholm, joka valitsi ryhmänsä lähinnä HJK:n ja HIFK:n miehistöistä – muista joukkueista mukaan mahtui kaksi Kiffenin pelaajaa. Stoken pelaajistoa pidettiin yleisesti todella laadukkaana, ja Helsingin Sanomat jopa veikkaisi, että edelliskauden 11. sija saattaa muuttua 1. sijaan tulevalla kaudella.
Tätä näkemystä tuki Stoken otteet Olympiastadionin nurmella. Vielä pari vuotta aiemmin liigan ulkopuolella pelannut ja kenkätehtaassa töissä ollut John Ritchie teki peräti viisi maalia, kun Potters otti murskavoiton 9–1. Tehomiehinä häärivät myös laitahyökkääjät Peter Dobins sekä Harry Burrows. Allianssin ainokaisen teki Kai Pahlman rangaistuspotkusta.
20.5.1965
Allianssi – Stoke City 1–9 Olympiastadion 5,724
0-1 John Ritchie, 0-2 Ritchie, 1-2 Kai Pahlman (rp), 1-3 Peter Dobing, 1-4 Dobing, 1-5 Denis Viollet, 1-6 Ritchie, 1-7 Ritchie, 1-8 Ritchie, 1-9 ???
Allianssi: Paavo Heinonen (HJK) – Reijo Jalava (HJK), Aulis Huttunen (HIFK) – Torbjörn Wiik (HIFK), Nils Laine (HJK), Pentti Kokko (HJK) – Kaj Kaartinen (HJK), Kai Pahlman (HJK), Kari Lehtolainen (HJK), Hannu Kankkonen (HJK), Ilkka Haila (HIFK)
Varamiehet: Andreas Westerholm (HIFK), Raimo Kauppinen (HJK), Bror Lundqvist (KIF), Helles Kontkanen (KIF), Carl-Magnus Ekman (HIFK), Raimo Pajo (HJK)
Stoke: Lawrie Leslie – Bill Asprey, Tony Allen – Calvin Palmer, George Kinnell, Eric Sheels – Peter Dobing, Dennis Viollet, John Ritchie, Roy Vernon, Harry Burrows
Varamiehet: Brian Sherrat, Jimmy McIlroy, Maurice Setters, Keith Bebbington, Alan Bloor
Hull City 1971
HJK taisteli SM-sarjan kärkipäässä toukokuussa 1971. Se oli 16.5. hakenut Lahdesta molemmat kaksi pistettä voittamalla kärkipelissä Reippaan 2–1 Pekka Talaslahden ja Markku Peltoniemen maaleilla. Englannissa Hull City oli puolestaan sijoittunut II-divisioonassa peräti 5. sijalle, joka olisi näinä päivinä tiennyt nousuplayoffien pelaamista. 70-luvulla noista peleistä ei kuitenkaan ollut tietoa, joten se sai tyytyä paikkaansa viisi pistettä toisen nousupaikan varmistaneen Sheffield Unitedin takana.
Sijoitus oli kuitenkin seuran mittapuulla kova, sillä viimeksi kaudella 1909/10 se oli sijoittunut paremmin kauden päätteeksi.
Englantilaiset saapuivat Suomeen keskiviikkona 18.5. ilman maalitykkejään Chris Chiltonia ja Ken Wagstaffia. Matkassa olivat kuitenkin edellisellä kaudella 18 maalia iskenyt Ian Butler sekä jo Rotherhamin vierailulta 10 vuoden takaa tuttu Ken Houghton, joka oli osunut 20 kertaa II-divisioonassa. Olympistadionin nurmelle Tiikerit asteli myös ilman Pohjois-Irlannin maajoukkuepelaaja Terry Neillia, joka toimi myös Hullin pelaajamanagerina.
Hullin poissaoloista huolimatta, HJK oli täysin vastaantulija. Englantilaiset menivät vain kolmessa minuutissa 2–0 Paul O’Reilyn ja Stuart Pearsonin maaleilla. Kotijoukkue ei saanut peliään auki missään vaiheessa, ja ennen taukoa O’Reily tekaisi vielä joukkueensa kolmannen maalin.
Toisella jaksolla O’Reily osui vielä kahdesti ennen kuin HJK sai maalitilinsä auki. Klubin kavennuksen iski Ari Ojala Markku Peltoniemen syötöstä. Molemmat joukkueet tekivät vielä yhden maalin. Vaihtomies Stephen Holbrook iski joukkueelleen kerran, kun taas klubin maalista vastasi Jaakko Murtovaara.
19.5.1971
HJK – Hull City 2–6 Olympiastadion 2,400
0-1 Paul O’Reily, 0-2 Stuart Pearson, 0-3 O’Reily, 0-4 O’Reily, 0-5 O’Reily, 1-5 Ari Ojala, 1-6 Stephen Holbrook, 2-6 Jaakko Murtovaara
Middlesbrough 1976
Englantilaiset olivat vierailleet Suomessa normaalisti jo aiemmin vuodesta, mutta Middlesbrough teki poikkeuksen vuonna 1976, kun sen vierailun ajankohta oli elokuun alussa. Koska kausi alkoi 21.8., oli tämä Suomen vierailu erittäin tärkeä Jack Charltonin manageroiman joukkueen harjoitusohjelmassa. Nämä ottelut olivat ensimmäiset harjoitusottelut, jotka joukkue pelasi.
Middlesbrough oli noussut Charltonin johdolla takaisin I-divisioonaan kaudeksi 1974/75, yli 20 vuoden poissaolon jälkeen. Joukkueen ensimmäinen kausi päättyi hienoon 7. sijaan, ja Suomen vierailuakin edeltänyt kausi taulukon keskivaiheille. Yhden pytyn Boro sentään nappasi, kun Anglo-Scottish Cupin kaksiosaisessa finaalissa kaatui Fulham 1–0, David Armstrongin vastatessa kotiottelussa voittomaalista.
Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa manageri Charlton toteaa asettaneensa 6. sijan alkavan kauden tavoitteeksi. Kova tavoite siitäkin huolimatta, että Middlesbrough oli pistämässä lihoiksi maalitykkejään Alan Foggonia ja John Hicktonia. Kausien 73-75 maalikunkku Foggon oli jo Suomen vierailun aikana pelailemassa Yhdysvalloissa, ja mies oli vielä kaupattu Manchester Unitediin £30,000 siirtosummalla. Edelliskautena 18 maalia tehnyt Hickton puolestaan oli ilmoittanut lopettelevansa uraansa, luvaten pelata vielä tulevan kauden. Näiden korvaajina Charlton näki nuoren 19-vuotiaan Alan Willeyn, joka oli tehnyt tuhojaan Yhdysvaltojen sarjoissa.
“Mikäli Willey jatkaa samalla tyylillä liigassa, ei tarvinne tuhlata rahoja vieraaseen mieheen. Manageriuran aikana olen ostanut seuraani vain kaksi pelaaja – Liverpoolista hankin Phil Boersman ja Leedsistä Terry Cooperin” – Jack Charlton, 3.8.1976
Foggon pelasi Manchester Unitedissa kolme ottelua tekemättä maaliakaan. Mies teki 70-luvun jälkipuoliskolla vain kaksi maalia, nekin lainapestinsä aikana Hartlepoolissa kaudella 1977/78. Hickton lainattiin kesken seuraavan kauden Hulliin, jossa pelasi kuusi ottelua ja teki yhden maalin. Vuonna 1978 kaveri pelasi vielä Yhdysvalloissa.
Alan Willey ei puolestaan ikinä lyönyt itseään Borossa läpi. 49 ottelussa Willey teki yhdeksän maalia. Englannissa miestä ei enää tämän jälkeen nähty ja loppu-uran kaveri kolusi jenkkisarjoja Minnesota Kicksin, Montreal Manicin ja Minnesota Strikersin paidassa
Middlesbrough’n ohjelma Suomessa oli todella tiukka. Tiistaina joukkue pelasi Kuopiossa KuPSia vastaan, keskiviikkona edessä oli Helsingissä HJK ja torstaina vielä Lahdessa Reipas. Eli kolmeen päivään kolme ottelua. Helsingin Sanomien mukaan tämä reissu olisi ollut Boron ensi kosketus jalkapalloon kesän tauon jälkeen. Helppo siitä ei tulisi, sillä kaikki kolme vastustajaa olivat SM-sarjassa neljän parhaan joukossa.
KuPS oli hävinnyt Reippaalle sunnuntaina peräti 5–1, mutta englantilaisvieraita vastaan savolaiset saivat hyvän taistelun aikaiseksi.
Ossi Loikkanen vei KuPSin johtoon, kun Middlesbrough’n maalivahti Jim Platt pudotti pallon eteensä. Toisella jaksolla kuopiolaiset vaihtoivat vähemmän pelanneita pelaajia kentälle, jolloin Boron taitotaso pääsi nousemaan esiin. Erityisesti brittipelaajien vahva ilmapeli sekä laadukkaat laidan vaihdot, saivat kuopiolaisyleisön ihastelemaan. Englantilaisvieraat käänsivät tappioaseman väkisin hyväkseen Phil Boersman ja John Graggsin maaleilla.
Helsingissä Middlesbrough’n tempo ei noussut ymmärrettävästi samalle tasolle kuin Kuopiossa, mutta silti se otti pelin alussa johtoaseman.
Joukkue aloitti ottelun lyömällä ison kasan keskityksiä klubin maalin eteen, ja 6. minuutin kohdalla tämä tuotti tulosta. John Hickton oli hereillä, kun HJK-puolustus ei onnistunut keskityksen purussaan. Johtomaalin jälkeen Boro painoi pelin klubin päätyyn, mutta ei onnistunut lisäämään johtoa. HJK:n ensimmäisen jakson paras paikka tuli 39. minuutilla, kun Jarmo Ilolan veto oli jo menossa maaliin, mutta puolustaja onnistui purkamaan pallon pois. Toisella jaksolla klubi onnistui kuitenkin tasoittamaan pelin, kun Ian Bailey rikkoi Hannu Bäckmania pilkun arvoisesti. Miikka Toivola ei epäonnistunut pisteeltä.
Jack Charlton oli pelin jälkeen todella tyytymätön: “Meidän olisi pitänyt voittaa seitsemällä maalilla, sillä pelaajamme olivat seitsemän kertaa yksin läpi. On häpeä pelata näin. Onneksi emme hävinneet. Lahdessa meillä on varmaan vaikeuksia.
Joukkueen puolustaja Terry Cooper pisti huonon pelin vasta alkaneen harjoitusjakson piikkiin: “Olemme harjoitelleet vastan 10 päivää yhdessä. Kun pidämme loman, silloin ei ajatella jalkapalloa. Muutaman harjoitusottelun jälkeen pelimme paranee”
Lahdessa Reippaalla ei ollut juuri mitään sanomista ja ottelu päättyi Middlesbrough’n selkeään 3–0-voittoon. Molemmat joukkueet olivat hieman raskaalla jalalla liikkeellä, mutta silti englantilaisten taitotaso ja ammattimaisuus näkyivät kenttäpelissä. Reippaan pelaajista ainoastaan Seppo Nordman ja Bristol Cityssa pelannut Pertti Jantunen erottuivat edukseen pallollisena.
Middlesbrough’n muutama seuraava kausi I-divisioonassa sujui varsin keskikertaisesti, sillä viiden seuraavan vuoden aikana se sijoittui sijojen 9. ja 14. väliin. Trendi oli menossa tästä alaspäin, sillä putoaminen tapahtui kaudella 81/82 kauden päätteeksi. Sama meno jatkui II-divisioonassa ja Boro putosi 3. sarjatasolle historiansa toisen kerran 1986.
Leicester City 1979
Leicester City tuli kauden 1977/78 päätteeksi ryminällä alas I-divisioonasta. Joukkueen managerina tuolloin toimi 50- ja 60-lukujen seuran tähtipelaaja Frank McLintock, mutta valmennuspuolella homma ei miehellä sujunut ihan yhtä hyvin kuin kentällä. Lähinnä kokeneista pelaajista ja entisistä pelikavereista kasattu kettulauma jäi sarjassa viimeiselle sijalle, tehden koko kauden aikana vain 26 maalia.
Putoamisen jälkeen McLintock sai lähteä ja valmennusvastuun otti skotti Jock Wallace, joka oli juuri päättyneellä kaudella johdattanut Glasgow Rangersin triplaan. Wallace oli vahvasti osallisena myös yhdessä Skotlannin Cupin kovimmista yllätyksistä vuonna 1967. Tuolloin hän toimi pikkuseura Berwick Rangersin pelaaja-managerina ja oli maalilla, kun The Borderers pudotti Rangersin cupista 1–0-voitolla.
Tuosta ottelusta kiinnostuneille löytyy muuten laaja Wikipedia-artikkeli sekä kahdeksan minuutin kooste Youtubesta.
Jock Wallace käynnisti Leicesterissä rajun nuorennusleikkauksen heti kesällä 1978. Mies tunnettiin myös rajuna kurinpitäjänä, ja jos ei suostunut esimerkiksi Wallacen kentän ulkopuolisiin pukeutumissääntöihin, sai luvan etsiä itselleen uuden joukkueen. Luiskaan lähtivät muun muassa George Armstrong, Roger Davies, Steve Kember, Steve Sims, David Webb ja Keith Weller. Ainoa enemmän kohua nostanut myynti oli 26-vuotiaan seuran oman kasvatin Steve Whitworthin myynti Sunderlandiin.
Joukkueen keski-ikä oli joissain otteluissa jopa alle 20 vuotta ja se näkyi myös sarjataulukossa. Leicester sijoittui vain kolme pistettä suoran putoajan paikan yläpuolelle ja päästi edelleen sellaiset suurseurat kuten Orient, Cambridge ja Wrexham. Kaikesta huolimatta Wallacen luotto nuoriin pelaajiin oli todella kova:
“Ostan nuoria pelaajia, koska olen rakentamassa seuralle pitkää ja turvattua tulevaisuutta I-divisioonassa. Heillä on taitoa, luonnetta ja kunnianhimoa voittaa Leicesterille ensimmäinen liigamestaruus”.
“Skandinavian kesäkiertue on tärkeä askel näissä pyrkimyksissä, sillä kolmen viikon matkan aikana pelaajat on tarkoitus ”aivopestä” samalle aaltopituudelle ensi kautta varten”.
Leicesterin pelaajat kiertueella:
Mark Wallington, Sean Rafter, Steve Humphries
Everton Carr, Steve Convey, Paul Geddes, Mark Goodwin, Larry May, John O’Neill, Dennis Rofe (c), Gregor Stevens
Pat Byrne, Eddie Kelly, Andy Peake, John Ridley, Bobby Smith, Peter Welsh, Tommy Williams, Ian Wilson
Dave Buchanan, Mike Duffy, Kevin Farmer, Neil Grewcock, Martin Henderson, Billy Hughes, David Kirk, Alan Lee, Gary Lineker, Kevin Reed, Alan Young
Suomessa Leicester kohtasi ensin Hangossa Länsi-Uudenmaan piirinjoukkueen, joka oli kasattu neljästä alueen III-divisioona seurasta. Nämä seurat olivat Hangö IK, BK-46, Ekenäs IF sekä Lohjan Pallo. Suomalaisilla aladivaripelaajilla oli vaikeuksia Leicesterin kanssa jo heti alussa, sillä britit olivat valovuoden edellä pääpalloissa sekä kaksinkamppailuissa. Vieraat menivät pikapuolin 2–0-johtoon, mutta juuri ennen taukoa Tage Lindell pääsi kaventamaan pelin 2–1:een. EIF:n kärkimies oli harvoja, jotka pysyivät jotenkuten englantilaisten vauhdissa.
Toisella jaksolla Leicester lisäsi vauhtia ja meni menojaan murskavoittoon. Varsinkin isokokoinen kärkipari Alan Young ja Martin Henderson aiheutti paljon ongelmia suomalaisille tekemällä yhteensä viisi maalia. Hangossa peliä seuranneet 2197 maksanutta katsojaa sai lopulta nähdä Leicesterin 7–1-voiton.
17.7.1979
Länsi-Uudenmaan piiri – Leicester 1-7 Hanko 2,197
Tage Lindell / Alan Young 4, Martin Henderson, Pat Byrne, Alan Lee
Kaksi päivää myöhemmin Leicester matkusti pääkaupunkiseudulle kohtaamaan I-divisioonan kärkitaistossa vaikuttavan Grankulla IFK:n. Grani oli kaikkien yllätykseksi noussut taistelemaan SM-sarjapaikasta valmentaja Martti Kuuselan johdolla. Mara olikin Hangossa paikan päällä katsomassa Leicesterin otteita:
“Hirvittävän kovia pääpelaajia. Varsinkin hyökkääjä Alan Young ja toppari Larry May antoivat malliesimerkin pääpelistä. Suurin ero meikäläisiin on, että englantilaiset panevat todella voimaa pukkauksen taakse ja ohjaavat palloa, kun taas meikäläiset usein vain panevat päänsä pallon tielle. Taistelutahto on näköjään brittien syntymälahja, kuten liigan tv-pelitkin ovat osoittaneet”
Grani oli edennyt koko alkukauden vahvassa myötätuulessa, mutta viimeisissä otteluissa se oli menettänyt tärkeitä pelaajia riveistään. Keskikentän Östen Brännasin nilkasta olivat menneet nivelsiteet, kun taas kärki Hannu Saarelaisen jalka murtui LappBK:ta vastaan sarjaottelussa.
Leicester heitti puolestaan maalille 18-vuotiaan kolmosveskarinsa Steve Humphriesin, jonka ura oli lopulta varsin vaatimaton. Mies pelasi yhteensä vain 16 liiigaottelua Doncasterin, Cardiffin sekä Wrexhamin maalilla. Grani olikin hätyyttelemässä useasti Humphriesin maalia, mutta Dennis Rofen johtama alakerta pelasi nuoren veskarinsa maineen muutaman kerran ensimmäisellä jaksolla. Hyökkäyspäässä ketturyhmä ei ollut ihan yhtä tehokas kuin Hangossa, mutta se otti silti johdon 25 minuutilla, kun Mark Goodwinin kierteinen veto yllätti kotiveskari Anssi Syrjäsen.
Toisella jaksolla Leicester joutui vaihtamaan pois Alan Youngin sekä Greger Stevensin, mutta silti Leicester oli lähellä kasvattaa johtoaan. Goodwinin kova veto osui ylärimaan, pallo putosi 16-vuotiaalle David Buchananille, mutta nuorukaisen pusku ohjautui suoraan toisella jaksolla granin maalilla torjuneen Jan Selinin syliin. Ottelun lopussa Pasi Jaakonsaari oli lähellä tasoittaa pelin, mutta ottelu päättyi englantilaisten yhden maalin voittoon.
Leicesterin manageri Jock Wallace oli selkeästi tyytyväisempi tähän otteluun:
“Pojat pelasivat helkkarin hyvin. Peli oli kokonaisuudessaan vallan mainio”
Kauniaisissa ottelua seurasi peräti 1512 maksanutta katsojaa. Tämä rikkoi siis reippaasti edellisen yleisöennätyksen 547 katsojaa, joka oli syntynyt kesällä 1978 ottelussa KTP:tä vastaan.
19.7.1979
GrIFK – Leicester 0-1 Kauniainen 1,512
0-1 Mark Goodwin (25)
Leicester paineli seuraavalla kaudella Wallacen opein II-divisioonan mestaruuteen. Nousutaisto oli todellinen trilleri, sillä toiseksi tullut Sunderland jäi pisteen päähän ja kolmannesta nousupaikasta taistelleet Birmingham ja Chelsea vain kahden pisteen päähän. Tässä taistossa Chelsea jäi nuolemaan näppejään huonomman maalieron takia. Pääsarjassa Leicesterin eväät eivät riittäneet, sillä putoaminen koitti heti.
Lähteet: Helsingin Sanomat, Wikipedia
