Yksi aikakausi tuli päätökseensä tiistaina, kun Huuhkajat hävisivät Olympiastadionilla Ranskalle 0–2. Samalla varmistui, ettei Suomea nähdä vuoden 2022 jalkapallon MM-kisoissa.
Päällimmäinen tunne on luonnollisesti pettymys. Paikka maailman suurimmassa urheilutapahtumassa oli aidosti Markku Kanervan ryhmän omissa käsissä, joten on normaalia, että kannattajat ovat pettyneitä sen luisuttua sormenpäiden ulottumattomiin.
Pettymyksen alta kajastaa kuitenkin ylpeys. Ylpeys siitä, mihin Huuhkajat ovat Kanervan aikana kasvaneet, ja siitä, että Suomesta on kuoriutunut karsinnoista toiseen kisapaikkaa tavoitteleva joukkue. Ylpeys mahtavista pelaajista, jotka ovat tehneet Huuhkajista koko kansan joukkueen niin peliesityksillään kuin vetovoimaisilla luonteillaankin.
Tiistaina ei päättynyt kuitenkaan vain tämänkertainen karsintaurakka. Pelaajista Paulus Arajuuri ja Joona Toivio ilmoittivat lopettavansa uransa. Tim Sparv seurannee kohta perässä, etenkin jos jatkuvat loukkaantumiset eivät jätä maajoukkuekapteenia rauhaan.
Samalla uusia kasvoja on noussut avaukseen historian ensimmäisen arvokisapaikan tuoneiden pelaajien tilalle. Robert Ivanov, Leo Väisänen, Marcus Forss ja Urho Nissilä ovat vain muutamia esimerkkejä pelaajista, jotka ovat viimeisen vuoden aikana taistelleet tiensä Suomen kokoonpanoon.
Runko, joka oli pysynyt käytännössä samana Kanervan valmennuskauden alusta saakka, on viimeistään nyt pirstaloitunut ja päästänyt uutta kasvustoa reviirilleen. Samalla Huuhkajien pelitapa alkaa kuitenkin olla vastustajille jo tuttua kauraa, eikä tuo enää samanlaista kilpailuetua kuin EM-karsinnoissa.
Suomi on noussut haastajasta kerta toisensa jälkeen arvokisoihin pyrkiväksi joukkueeksi. Sen tason joukkueita on voitava kehua, mutta myös tarkastella kriittisesti. Jokaisten karsintojen jälkeen on aika pysähtyä ja nostaa esiin kysymyksiä siitä, miten toimintaa kehitetään entisestään ennen seuraavaa rypistystä.
Ensimmäinen kysymys suuntautuu luonnollisesti siihen, kuka Suomen maajoukkuetta valmentaa seuraavissa karsinnoissa.
Mutta vaikka Palloliiton onkin oltava kriittinen päätöksissään ja analysoitava kaikki mahdolliset vaihtoehdot, on kyseessä lopun kaiken Kanervan päätös. Jos Rive haluaa Huuhkajien peräsimessä jatkaa, on paikka hänen.
Sen takia mielenkiinto suuntautuukin Kanervaan itseensä. Onko paljon itseltään vaativalla miehellä vielä virtaa puristaa yhdet tai kahdet karsinnat täydellä intensiteetillä? Entä minkälainen on helsinkiläisen kunnianhimo uran muihin tavoitteisiin liittyen?
Kanerva on rehellisesti myöntänyt, ettei Suomen maajoukkueen päävalmentajan paikka ole uran päätepiste, vaan tähtäimessä on nousta kovaan eurooppalaiseen sarjaan seurajoukkueen päävalmentajaksi.
Se, kuinka kovaa sarjaan Kanervan eväät tällä hetkellä riittävät, on subjektiivista, mutta nyt hänellä saattaisi olla uransa paras paikka kokeilla siipiään Suomen ulkopuolella. Kielitaidon, näyttöjen ja pelaajauran puolesta ovet esimerkiksi Allsvenskaniin saattaisivat aueta kohtuullisen helposti. Ruotsin pääsarjakaan ei välttämättä riitä kunnianhimoiselle Kanervalle päätepisteeksi, mutta tässä kohtaa uraa se voisi olla realistinen seuraava askel.
Jos Kanerva päättäisi lähteä, tulisi Palloliiton toimistolla miettiä tarkkaan, minkälaisen suunnan se haluaa Huuhkajien kanssa ottaa. Kotimaisia kandidaatteja on maajoukkueen peräsimeen hyvin vähän, jos ollenkaan. Potentiaalisia kansainvälisen tason valmentajia Suomesta kyllä löytyy, mutta nosteessa olevan maajoukkueen peräsimeen tulisi ehdottomasti valita joku, joka on jo todistanut tasonsa maajoukkuejalkapallossa.
Olisiko Huuhkajien päävalmentajan pesti kiinnostava esimerkiksi valmentajalle, joka on jo repinyt kansainvälisesti tulosta alle 21-vuotiaiden maajoukkuetasolla, ja haluaa nyt kokeilla siipiään suuremmissa ympyröissä? Vai olisiko Palloliiton aika lyödä rahaa pöytään ja hankkia Huuhkajien peräsimeen joku Lars Lagerbäckin tapainen nimi, joka on osoittanut, että pystyy maksimoimaan altavastaajajoukkueen potentiaalin?
Nämä kysymykset ovat toki epärelevantteja, jos, ja todennäköisesti kun, Kanerva itse päättää jäädä. Silti niin valmennuksessa kuin Palloliiton johdossakaan ei voida mennä piiloon sen taakse, että takana on Suomen maajoukkueen menestyksekkäin pätkä. On aika pysähtyä ja rehellisesti reflektoida sitä, millainen maajoukkue Huuhkajien halutaan olevan.
Kanerva on joukkueensa kanssa onnistunut tekemään tulosta kahdella eri formaatiolla ja, jossain määrin, pelisapluunalla. Tulokset viiden puolustuslinjalla pelattaessa ovat olleet tilastollisesti heikompia, mutta niin EM-kisat kuin nousu Kansojen liigan B-sarjaankin vääristävät tilastoja.
Selkeitä puutteita Suomen pelissä kuitenkin on, kun joukkue pelaa viidellä puolustajalla. Näkyvin näistä on jo paljon puhuttu kansainvälisen tason wingbackien puuttuminen. Tämä on kuitenkin tietoinen riski, jonka Kanerva on ottanut, saadakseen formaation muut hyödyt käyttöönsä.
Olisi turhan yksinkertaistettua ajatella, että Rive käyttäisi viiden miehen linjaa vain siksi, että saisi enemmän pelaajia pallon alle. Muodostelman pääasiallinen etu on siinä, että sen avulla Huuhkajat voivat pyrkiä ylimiehittimään keskustan niin puolustuksessa kuin keskikentälläkin. Kovempia maita vastaan se auttaa puolustamaan, heikompia vastaan taas rakentamaan pallollista peliä.
Suomen kovimmat osaajat – niin puolustuksen kuin hyökkäyksenkin kannalta – löytyvät pääosin juuri kentän keskiakselilta. On siis järkevää, että Kanerva yrittää ajatella peliä keskustan kautta. Kolmen keskikenttäpelaajan ryhmitys on kuitenkin Huuhkajien kannalta vaikea, koska se vaatii laidoille, oli formaationa sitten 5-3-2 tai 4-3-3, sellaisia pelaajia, joita ei Suomesta löydy.
Myös pelaajien vahvuuksien osalta nykyinen viiden miehen linja on ongelmallinen. Koska Suomella on useampi laadukas hyökkääjä, on kahden kärjen käyttäminen perusteltua. Kolmen pelaajan keskikenttä saa myös, ainakin teoriassa, parhaan terän irti Suomen parhaasta kenttäpelaajasta.
Glen Kamaran kyvystä edistää pallollista peliä ei kuitenkaan saada tällä hetkellä täyttä potentiaalia irti, koska mies ei saa kaipaamiaan tukitoimintoja muilta hyökkäyspeliin osallistuvilta pelaajilta. Etenkin Ranskaa vastaan oli nähtävissä, kuinka Kamara turhautui pallon kanssa, kun hänen toivomiaan aloitteita ei näkynyt eikä kuulunut.
Osasyyllinen tilanteeseen on se, ettei nykyinen formaatio mahdollista Robin Lodin tai Onni Valakarin oikeanlaista hyödyntämistä. Etenkin Lodista ei tunnuta saavan piilokärjen roolissa juuri mitään irti – ainakaan, jos tilannetta vertaa niihin maagisiin suorituksiin, joita helsinkiläiseltä nähtiin laiturin roolissa 4-4-2 ryhmityksen aikaan.
Ominaisuuksiltaan maajoukkueen tulevaisuuden kantaviin voimiin kuuluva Valakari voisi sopia jopa paremmin Teemu Pukin taakse viiden miehen linjalla pelattaessa. Valakari pystyisi toki pelaamaan myös osana keskikentän kolmikkoa. Kanerva on kuitenkin osoittanut, ettei suostu tekemään kompromisseja keskikenttäpelaajien puolustusvelvoitteiden kanssa, minkä vuoksi Pafos FC:n tähteä tuskin nähdään kyseisessä roolissa jatkossakaan.
Suomen tilanne on sikäli mielenkiintoinen, että Valakarin ja Urho Nissilän läpilyönnin myötä joukkueella olisi tällä hetkellä todella hyvät palaset Kanervan alkuaikoina käyttämän 4-4-2:n hyökkäävämpään variaatioon. Nissilä ja Lod voisivat valloittaa laidat, samalla, kun Valakari operoisi kärjen takana – tai kaikkein hyökkäävimmässä vaihtoehdossa keskikentällä Kamaran parina. Vaihtoehtoisesti Suomi voisi kokeilla operoida keskikentän timantilla, jossa sekä Kamara, Rasmus Schüller, Nissilä että kärjen takana pelaava Valakari tai Lod saataisiin optimaaliselle paikalleen. Se, riittääkö pelaajien absoluuttinen taso hyökkäävään jalkapalloon kansainvälisissä peleissä, on toki asia erikseen.
Kun tähän lisää vielä kolme hyvän kansainvälisen tason hyökkääjää, on Kanervalla käytössään pelaajamateriaali, jolla hyökkäyspeliä pitäisi pystyä kehittämään nykyistä enemmän. Ei Suomi nykymateriaalilla tiki-takaa tulee pelaamaan, mutta hyökkäyspelin rakenteissa tulisi silti näkyä enemmän kehitystä kuin tähän asti on nähty.
On täysin mahdollista, että Suomella on seuraavien karsintojen alkaessa kolme Euroopan top4-sarjoissa pelaavaa hyökkääjää, yksi Valioliigaa tahkoava keskikenttäpelaaja, Ranskan pääsarjaa pelaava laitapuolustaja ja Euroopan eliittiin kuuluva maalivahti. Lisäksi esimerkiksi Valakarista voi siihen mennessä tulla eurooppalaiseen keskiraskaaseen sarjaan kuuluvan seuran pelinrakennuksen moottori.
Kun Islanti eteni vuoden 2016 EM-kisoihin, oli joukkueessa neljä Euroopan top5-sarjoissa pelaavaa pelaajaa. Neljännesvälieräottelussa Englantia vastaan avauksessa oli pelaajia Norjan, Ruotsin, Tanskan, Venäjän ja Sveitsin pääsarjoista, Englannin Mestaruussarjasta sekä Saksan 2. Bundesliigasta yhden valioliigapelaajan ja yhden Ligue 1 -pelaajan lisäksi.
Hyviä eurooppalaisia sarjoja jokainen, mutta eivät mitenkään saavuttamattomia esimerkiksi nykyiselle suomalaispelaajien sukupolvelle. Huippusarjoissa pelaavia pelaajia Huuhkajilla on jopa enemmän.
Kun Islanti kaksi vuotta myöhemmin eteni MM-kisoihin, oli sillä edelleen vain neljä top5-liigoissa pelaavaa pelaajaa. Tarkoitus ei ole mystifioida Islannin saavutuksia – Suomen voi ajatella olleen jo suhteellisen lähellä tempun toistamista – vaan huomauttaa, että Huuhkajien tämänhetkinen pelaajamateriaali on jopa laadukkaampi kuin islantilaisten kaksinkertainen arvokisajoukkue.
Eikä tässä vertailussa ole edes huomioitu Pikkuhuuhkajista mahdollisesti A-maajoukkueeseen seuraavien kahden vuoden aikana murtautuvia pelaajia.
Maltti on valttia, sanovat suomalaiset. Kolmen viimeisen vuoden saavutusten ei autakaan antaa nousta päähän, sillä arvokisatasolla jopa Ruotsin tasoinen joukkue joutuu tyytymään puolustusmuuriin pärjätäkseen. Maalikarkeloita ei Suomen otteluissa ole luvassa jatkossakaan.
Mutta potentiaalia, etenkin hyökkäyspelaamisen osalta, on edelleen ulosmitattavissa. MM-karsinnat päättyivät pettymykseen, mutta vain siksi, että nykyinen huuhkajalauma on nostanut odotukset uudelle tasolle. Ei ole mitään syytä, mikseivät nuo odotukset pysyisi korkealla jatkossakin. Huuhkajien faneilla on syytä olla ylpeitä jatkossakin.
Hyvää viikonloppua
Sen pituinen se, niin teksti kuin Huuhkajien MM-karsintaurakkakin. Uudet karsinnat ja Kansojen liigat siintävät kuitenkin edessä päin, eikä faneilla tai pelaajilla ole syytä mihinkään muuhun kuin optimismiin niitä kohti mentäessä. Kritiikkiä pitää voida antaa, mutta niin myös kiitosta, kun sen paikka on. Kiitos Huuhkajat.
Jos haluat jatkaa keskustelua aiheesta muilla foorumeilla, tavoitat minut sähköpostitse juuso@teravinkyna.com tai Twitterissä @TeravinKyna. Jos taas haluat saada Sallisen sivukatsomon suoraan sähköpostiisi, lisää itsesi viikkokirjeen tilaajaksi tästä.
Hyvää viikonloppua.
