Ihmiskuntaa piinaava koronavirus ei ole jättänyt myöskään urheilevaa maailmanosaa ilman takaiskuja, sillä pandemian seurauksena käytännössä kaikki maailman kansalliset ja kansainväliset urheilusarjat ovat keskeyttäneet kautensa, joko tilapäisesti tai kokonaan. Hätätilan vaikutuksesta myös Euroopan jalkapalloliitto UEFA joutui tekemään raskaita päätöksiä, joiden myötä tulevan kesän EM-kisat siirtyivät kesään 2021, olettaen, että maailman tila on siihen mennessä normalisoitunut. Näin myös Suomen miesten maajoukkueen ensiesiintyminen arvokisoissa sai luvan siirtyä vuodella eteenpäin.
Huonoista vaihtoehdoista vähiten huono
Vaikka kisojen siirtäminen olikin Huuhkajien historiallista debyyttiä odottaneille faneille raskas isku, oli se UEFAlta ainoa oikea päätös. Muut vaihtoehdot – kisojen peruminen tai pelaaminen alkuperäisen aikataulun mukaan – olisivat yksinkertaisesti olleet niin katastrofaalisia vaihtoehtoja, että nyt huonoista vaihtoehdoista valittiin selvästi vähiten huonoin.
Ensinnäkin, vaikka kisat olisi päätetty pelata alkuperäisen suunnitelman mukaan, mitään varmuutta siitä ei olisi ollut, että pallo olisi todella voitu viedä aloitusympyrään 11. kesäkuuta. Vaikka opimme viruksesta koko ajan uutta, emme vielä tiedä, mitkä tulevat olemaan sen kokonaisvaikutukset tai kuinka kauan se tulee parissamme jylläämään. Valitettava fakta on, että viimeisimpien arvioiden mukaan pandemian huippu on vasta tulossa. Tämä johtaa siihen, että kisat olisi pitänyt kuitenkin perua, mutta huomattavasti lähempänä aloitusajankohtaa, jolla olisi taas ollut vielä vakavampia seurauksia.
Alkuperäisessä aikataulussa pysyminen olisi aiheuttanut myös sen, että seurajalkapallokausi 2019/2020 olisi jouduttu päättämään käytännössä tähän. Siirtämällä EM-kisat UEFA piti elossa mahdollisuuden siitä, että kansalliset sarjat saadaan pelattua loppuun arvokisoille varattujen kuukausien aikana, jos ja toivottavasti kun tilanne pandemian kanssa on siihen mennessä helpottanut.
Niin ikään siirron taloudelliset seuraukset ovat äärimmäisen merkittävät. Kyse ei ole vain siitä, että sarjat saadaan pelattua loppuun ja mestarit, nousijat ja putoajat ratkottua. Otteluiden peruuttaminen olisi tietänyt monelle seuralle todellista taloudellista ahdinkoa.
Ajatellaanpa vaikka keskisuurta eurooppalaista seuraa, jonka katsomokapasiteetti on 40 000 ja pääsylipun keskihinta 50 €. Mikäli seuralla on pelaamatta tältä kaudelta viisi kotiottelua, olisi täysillä katsomoilla noiden pelaamatta jättäminen merkinnyt 10 000 000 € menettämistä. Tällä voisi olla taas merkittäviä kerrannaisvaikutuksia tulevien kausien joukkueiden rakennukseen. Ja tässä yhtälössä mukaan ei ole laskettu edes muita ottelupäivien tuottoja.
Myös TV-yhtiöillä, jotka maksavat ison siivun seurojen tuloista, olisi varmasti oma kärkäs mielipiteensä siitä, jos kauden kaikki loput pelit jätettäisiin pelaamatta.
Kyse ei kuitenkaan ole vain rikkaista suurseuroista. Monelle alemmilla sarjatasoilla pelaavalle seuralle kotiottelut ja pääsylipputulot ovat elinehto – pahimmillaan näiden otteluiden menettäminen olisi voinut tarkoittaa halki Euroopan pyyhkäisevää konkurssiaaltoa pienempien seurojen parissa.
Jalkapallo on tässä mielessä kuin mikä tahansa ala. Kun yritykset eivät voi enää poikkeustilanteen vuoksi tarjota palveluitaan, niillä ei enää ole tuloja, ja niiden koko olemassaolo vaarantuu. On siis kaikkien etu, että yhteiskunnan pyörät pidetään pyörimässä ja ottelut pystytään pelaamaan.
Kisojen peruuntuessa taloudellinen takaisku puolestaan olisi kohdannut UEFAa ja sitä kautta kisoihin selvinneiden maiden jalkapalloliittoja. Joidenkin arvioiden mukaan UEFA olisi menettänyt kisat peruttaessa noin miljardi euroa, mikä taas olisi ollut pois eurooppalaisen jalkapallon kehityksestä. Esimerkiksi Suomen jalkapalloliitto olisi tämän myötä menettänyt kisapaikasta ansaitsemansa kymmenen miljoonaa euroa, joiden merkitys näin pienelle maalle on valtaisa.
Ja tässä tekstissä ei ole edes käsitelty humaanisia syitä – esimerkiksi sitä, millainen emotionaalinen katastrofi Suomen kaltaiselle arvokisojen ensikertalaiselle kisojen peruuntuminen olisi ollut. Kautta Euroopan jalkapallofaneilla olisi varmasti ollut oma sanansa sanottavana, mikäli kisat olisi peruttu kokonaan. Suomen kaltaiselle ensikertalaiselle kyse olisi ollut kaikkien aikojen katastrofista, jonka vastaanottoa en uskalla edes kuvitella.
Suurmaille kyse olisi puolestaan ollut mahdollisen Euroopan mestaruuden menettämisestä. Esimerkiksi hallitseva maailmanmestari Ranska janoaa varmasti tuplamestaruutta, kun taas uutta nousua jalkapallokartalla tekevä Englanti on pitkästä aikaa realistinen mestariehdokas. Myöskään näissä maissa ei turnauksen peruuntumista olisi katsottu hyvällä, mikä olisi entisestään sotkenut UEFAn jo melko kuraista kilpeä.
Lisäksi on syytä muistaa, että UEFA itse ajoi itsensä tekemättömään paikkaan. Kansojen liigan lanseerauksen myötä kaikki lopputurnaukseen osallistuvat maat eivät ole vielä selvillä. Loput paikat oli tarkoitus ratkoa kuluvan kevään aikana, mikä ei luonnollisestikaan alkuperäisen suunnitelman mukaan tällä hetkellä onnistu. Jopa otteluiden pelaaminen tyhjille katsomoille olisi todella edesvastuuton päätös, niin monta ihmistä jo pelkästään kahden maajoukkueen kokoaminen sekä stadionin saaminen ottelukelpoiseksi kerää yhteen paikkaan.
Lopuksi on kuitenkin huomioitava se kenties kaikkein painavin syy. Ihmiskunnan ollessa pandemian kourissa jalkapallolla ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä. Se, pelataanko Euroopan mestaruudesta tänä vai ensi vuonna jää hyvin vähälle merkitykselle sen rinnalla, että esimerkiksi Italiassa terveydenhuollon resurssit eivät enää riitä hoitamaan kaikkia sairastuneita.
Kuten Lukas Hradecký asiaa kommentoi, ”jalkapallo on toissijaista sen rinnalla, että saadaan ihmiset terveeksi ja maailma tasapainoon.”
