Moraaliset voittajat

Tässä artikkelissa selvitetään, miksi meillä jalkapalloa (ja muutakin urheilua) seuraavilla on tapana puhua ”moraalisista voittajista”. Esimerkkien kautta avataan niitä tapahtuma- ja tilannetyyppejä, joiden johdosta jokin joukkue voidaan epävirallisesti julistaa moraaliseksi voittajaksi.

Lähtökohdat

Joukkue X on pelannut koko turnauksen omiin vahvuuksiinsa nojaavaa, mutta tehokasta jalkapalloa. Joukkueen kauniiksikin kehuttu ja ylistetty pelitapa on lumonnut muutkin kuin joukkueen intohimoisimmat kannattajat ja joukkuetta pidetään lähes varmana mestarisuosikkina.

Kuitenkin turnauksen tärkeimmissä peleissä pallo pomppii ikävästi, maalivahti tekee henkilökohtaisen virheen, tuomarille sattuu karmaiseva arviointivirhe ja lopulta unelmajoukkueen liito katkeaa ilman sitä suurinta ja himoituinta palkintoa.

Turnauksen ykköspaikan vie inhorealistista tulosjalkapalloa pelannut joukkue Y, joka operoi muihin joukkueisiin verrattuna ylivoimaisilla resursseilla.

Kannattajien ja lukemattomien muiden mielestä turnauksen alkuun altavastaajana lähtenyt joukkue X:n olisi pitänyt voittaa mestaruus. Tämän vuoksi monen mielestä voidaan sanoa, että joukkue X oli turnauksen moraalinen voittaja, mutta mitä ihmettä tarkoittaa ”moraalinen voittajuus”?

Moraalinen voittajuus

Ylläoleva tarina ja tilanne on varmasti karmaisevuudessaan tuttu jokaiselle joukkueurheilua intohimoisesti seuraavalle, ja etenkin heille, joilla on henkilökohtainen tunneside kannattamaansa joukkueeseen.

Joskus on vain pakko todeta, että huonompi joukkue voitti, vaikka lause on itsessään irrationaalinen. Eihän joukkue voi olla huonompi, jos se on voittaja? Lisäksi mikään moraaliteoria ei tue sellaista näkökulmaa, jossa jonkun toisen voittaminen olisi oikein ja toisen väärin.

Termillä ”moraalinen voittaja” viitataan moraaliin samanlaisella arkisella kielenkäytöllä, kuin jos ilmaisisimme: ”joukon moraali on laskenut”. (englanniksi morale ja moral vs. morality)

Tämän kaltaisia tapahtumatyyppejä on enemmän, kuin ensisilmäyksellä voisi olettaa.

Tapahtumat ja selitykset eivät ole tietenkään objektiivisesti tosia, koska esimerkiksi artikkelin aloittaneessa tarinassa joukkueen Y kannattajalle tilanne näyttäytyy aivan erilaisessa valossa kuin joukkueen X kannattajalle. Joskus kuitenkin tapaa myös hämmästyttävän rehellisiä joukkueensa kannattajia, jotka auliisti myöntävät oman joukkueen olleen huonompi.

Paremmuus urheilussa

Voidaan pitää yleisesti hyväksyttynä väitteenä, että urheilussa parhaan urheilijan pitäisi voittaa. Urheilussa suoritusta ja paremmuutta voidaan kuitenkin mitata vain sillä asteikolla, jolla suorituksen tulos voidaan arvottaa.

Keihäänheitossa esimerkiksi vain heiton pituudella, ja jalkapallossa maalien määrällä ja sarjataulukon pisteillä on väliä.

Jalkapallossa urheilijan, sekä joukkueen paremmuutta mitataan siis periaatteessa vain maalien ja pisteiden määrällä, mutta lajia seuraavien mielestä paremmuus kuulostaa näin mitattuna hieman liian yksinkertaiselta.

Esimerkiksi, jos Usain Bolt kompastuu johtaessaan selvästi sadan metrin finaalia, niin tuskin kukaan väittää hänen olleen tämän lähdön huonoin juoksija, vaikka hän jäisikin viimeiseksi. Asiaa voi tarkastella myös käänteisesti, eli urheilija voi myös voittaa, vaikka hän ei ole lajinsa paras urheilija, mutta muiden epäonnistuessa hän nousee korkeimmalle sijoitukselle.

Tällöin hän on sijoitukseltaan paras urheilija, vaikka ei selvästikään ole lajinsa absoluuttisesti paras urheilija. Näin kävi Australialaiselle luistelijalle Steven Bradburylle Salt Lake Cityn olympialaisissa vuonna 2002, kun hän voitti olympiakultaa muiden luistelijoiden epäonnistuttua.

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=lfQMJtilOGg[/embedyt]

Näin törmäämme vaikeaan yhteismitattomuuden ongelmaan. Aivan samalla tavalla kuin joukkueen sisällä on vaikeaa arvioida, onko varmasti pelaava keskuspuolustaja vai nopea laitahyökkääjä tärkeämpi palanen joukkueelleen, on vaikeaa arvioida, onko virheitä välttävä matalalla puolustuksella pelaava joukkue parempi urheilujoukkue kuin pallonhallinnan kautta peliä kontrolloiva joukkue.

Vain maaleilla ja pisteillä on väliä, mutta jos näillä joukkueilla on täsmälleen saman verran sekä päästettyjä, että tehtyjä maaleja ja sarjataulukon pisteitä, täytyy arvioinnin perustua johonkin muuhun kriteeriin.

Valtaosan urheilua seuraavien mielestä tuo kriteeri on viihdyttävyys, eikä ole väärin sanoa näin: urheilun yksi tehtävä on kuitenkin urheilullisen paremmuuden mittaamisen ohella viihdyttää katsojia ja luoda heille katsojina dramatiikkaa ja suuria tunteita.

En mene varmasti täysin metsään, jos listaan viihdyttävän joukkueen ominaisuuksiksi hyvän joukkuepelaamisen, taitavat yksilöt, nopean suunnanmuutospelin, maalintekotilanteiden luomisen ja omintakeisen pelitavan. Ominaisuudet voivat kuvata yhtä hyvin sekä hyökkäysvoittoista että puolustusvoittoista joukkuetta.

Tarkoituksena ei ole nyt kuitenkaan pureutua tähän jalkapallon estetiikan ongelmaan, vaikka lukijan on hyvä tietää, että jalkapalloa seuraavat arvostavat jalkapalloa katsellessaan ja parasta urheilijaa arvioidessaan myös muitakin seikkoja kuin virallisia, tuloksellisia arvoja.

Oikeudenmukaisuuden tunne ja moraaliset voittajat

Arkijärkemme sanoo, että parhaimman urheilijan pitäisi voittaa, mutta kuten jo aiemmin totesimme, on paremmuudelle muitakin mittareita kuin tulokset. Kun suuren yleisön mielestä paras urheilija ei kuitenkaan jostain syystä voita, saa se meissä aikaan epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Tällöin hävinnyttä urheilijaa tai joukkuetta voidaan pitää moraalisena voittajana, koska kaikkien kuvitelmissa ja toiveissa oli, että se nimenomaan voittaisi.

Reaktio voi olla yksilön tai ryhmän psykologinen puolustuskeino ikävää tunnekokemusta kohtaan. Voin itsekin myöntää, että olen varmasti joskus, esimerkiksi jälleen yhden viime hetkillä hävityn Suomen matsin jälkeen istunut baarissa tuopin edessä, ja todennut: ”Mutta kyllähän me pelattiin paremmin.”

Tällöin yksilö tai ryhmä suojelee jotain itselleen tärkeää asiaa yrittäen löytää epäonnen keskellä jotain hyvää, johon epätoivoisesti tarrata.

Asiaan vaikuttaa myös se, että vaikka jotkut pystyvät katsomaan jalkapalloa täysin neutraalisti ja objektiivisesti, on meillä kuitenkin taipumusta alitajuisesti asettua toisen joukkueen puolelle. Oman joukkueen kannattajalle tuo taipumus on tietenkin itsestään selvää, mutta urheilua vain urheilun vuoksi katsovakin huomaa yleensä toivovansa toisen joukkueen voittoa enemmän kuin toisen.

Pelin dynamiikka, tarinat, ottelutapahtumat ja näyttävät suoritukset voivat kallistaa vaakaa sellaisen joukkueen puolelle, joka alkaa näyttää yleisön silmissä toivottavammalta voittajalta. Esimerkiksi Daavidin ja Goljatin välisestä taistelusta tuttu altavastaajan yllättävyys on yksi esimerkki narratiivista, joka voi saada puolelleen sympatiaa. Myös huimat takaa-ajot nostattavat katsojissa pintaan tunteen ja toiveen, että draama saavuttaisi täydellisen kaarensa.

Mutta minkälaisissa tilanteissa alamme puhua moraalisista voittajista? Kukaan tuskin kehtaa edes mainita kyseistä ilmaisua, jos oma joukkue on juuri hävinnyt ottelun selvästi ja suurilukuisesti.

Kun paras joukkue ei voita: Brasilia 1982

Kun kaikkien aikojen parhaita joukkueita aletaan listata, niin usein jalkapalloanalyytikoiden ja jalkapallosta kirjoittavien mieleen tulee ensimmäisten joukossa Brasilian ikoniseksi kohonnut vuoden 1982 maailmanmestaruuskisojen joukkue.

Kuva – soccerfootballwhatever.blogspot

Monien mielestä Tele Santanan valmentama joukkue oli jopa parempi kuin vuoden 1970 mestaruusjoukkue, joka oli aikanaan yksi kovimpia maajoukkueita koskaan. Joukkueessa pelasivat sellaiset maestrot kuin Zico, Socrates, Falcao, Eder, Junior ja Cerezo.

Joukkue pelasi juuri sellaista sambafutista kuin brasilialaisilta osattiin odottaa, mutta heidän tehokkuutensa oli myös omaa luokkaansa.

Joukkue voitti alkulohkonsa maalierolla 10-2.  Jatkolohkon ensimmäisessä ottelussa kaatui Argentiina maalein 3-1 ja lohkon viimeisessä ottelussa heille olisi riittänyt jatkoon pääsyyn tasapeli Italiaa vastaan.

Italia kuitenkin voitti ottelun 3-2 Paolo Rossin viimeistellessä hattutempun ja kaikkien aikojen joukkue tippui kisoista.

Brasilian 1982 joukkue kuitenkin jäi elämään omanlaisena moraalisena voittajana, koska he pelasivat niin upeaa ja näyttävää jalkapalloa, mikä sai elämyksiä janoavan suuren yleisön puolelleen. Tämän vuoksi moni nostaa heidät jalustalle siitä huolimatta, etteivät he lopulta nostaneetkaan mestaruuspokaalia.

Joukkue häviää epäoikeudenmukaisesti: Irlanti ja MM-karsinnat 2009: ”The Hand of Frog”

Ranska ja Irlanti kohtasivat toisensa marraskuussa 2009 panoksena pääsy maailmanmestaruuskisoihin. Voimasuhteet olivat ennen ottelua jo selvät, mutta moni uumoili, että karsinnat vahvasti pelannut Irlanti voisi haastaa ailahtelevasti pelanneen Ranskan.

Ensimmäinen osaottelu Dublinissa päättyi Ranskan 0-1 voittoon ja moni uskoi irlantilaisten olleen jo lyötyjä.

Robbie Keane nakkasi pallon Ranskan maaliin 33 minuutin kohdalla ja peli oli jälleen tasan. Varsinainen peliaika ei tuonut ratkaisua otteluun, joten ottelu venyi jatko-otteluun asti.

Jatko-ottelussa tapahtui sitten jotain pöyristyttävää.

Jatko-ottelun 12 minuutilla Ranskalle tuomittiin vapaapotku keskialueelta, jonka Florent Malouda toimitti kuudentoista alueen perukoille tolpan juureen. Thierry Henry otti pallon haltuunsa ja syötti pallon maalin edustalle, josta William Gallas puski lähietäisyydeltä ranskalaiset 2-1 johtoon.

Irlantilaiset aloittivat välittömästi maalin protestoimisen vedoten käsivirheeseen ja pian seuranneesta hidastuksesta jokainen tv-katsoja näki, Henryn siirtävän palloa tietoisesti kädellään helpottaen syöttämistään. Selvä virhe jäi ottelun tuomaristolta näkemättä ja maali hyväksyttiin.

Irlanti ei pystynyt tästä enää nousemaan ja Ranska eteni vuoden 2010 maailmanmestaruuskisoihin.

Ottelun jälkeisessä haastattelussa Thierry Henry myöntää pelanneensa palloa kädellään ja saaneen siitä hyötyä joukkueelleen, mutta väitti haastattelussa, että kuka tahansa olisi tehnyt tilanteessa samoin.

Jalkapalloa seuraava maailma ja etenkin irlantilaiset kävivät ottelusta kuumana hyvin pitkään. Irlantilaiset saivat osakseen laaja-alaista myötätuntoa, koska monien mielestä heitä oli kohdeltu todella tärkeässä ottelussa äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti.

Asiaa puitiin Irlannin parlamenttia myöten ja Irlannin jalkapalloliitto pyysi jopa uusintaottelua, sekä penäsi FIFA:lta mahdollisuutta osallistua maailmanmestaruuskisoihin ylimääräisenä joukkueena.

Arveltavaksi toki jää, olisiko Irlanti pystynyt voittamaan ottelua mahdollisessa rangaistuslaukauskilpailussa, mutta kyseisellä tuloksella heidät muistetaan karmeaa vääryyttä kokeneina ”moraalisina voittajina”.

Monessa irlantilaisessa kodissa varmasti nautittiin täysin rinnoin, kun Ranska kompasteli Etelä-Afrikan kisoissa ja jäi surkealla pelillä jo alkulohkoon.

Menestys vaikka mitään ei odotettu: Islanti EM-kisat 2016

On vielä olemassa yksi moraalisten voittajien kategoria, eli omien- ja muiden odotuksien ylittäminen. Moraalisessa voittamisessa on kyse siitä, että joukkue voittaa jotain abstraktisti merkittävää, vaikka he eivät virallista palkintoa voitakaan.

Ensimmäisessä kategoriassa Brasilian joukkue voitti kauniilla ja näyttävällä pelaamisellaan statuksen legendaarisena jalkapallojoukkueena, mutta tässä kategoriassa esteettisyyden sijalle nostetaan yllätyksellisyys.

Islanti ei varmasti kerännyt kenenkään mielestä tyylipisteitä selviytyessään vuoden 2016 EM-kisoihin. Myöskään Islannin otteet kentällä eivät täyttäneet monenkaan mielestä viihdyttävän jalkapallon kriteereitä ja usein Islannin peliesityksiä kuvailtiin antijalkapalloksi. Tämän vuoksi Islanti jakoi mielipiteitä, mutta yksi asia oli ainakin varmaa: he saavuttivat kisoissa huomattavasti enemmän, kuin kukaan olisi uskonut.

[embedyt] https://www.youtube.com/watch?v=xwNlM5JEz0g[/embedyt]

Vaikka asiaa kuinka kääntelisi, oli Islannin menestys aivan sensaatiomaista. Putoaminen Ranskaa vastaan puolivälierässä tuntui varmasti hetkellisesti pahalta, mutta kokonaisuutena Islanti muistetaan joukkueena, joka pelatessaan omilla vahvuuksillaan kiusasi isompia joukkueita ja sai näin monet neutraalit katsojat puolelleen.

Lopuksi

Kuten jo alussa todettiin, moraalinen voittaminen ei ole moraalinen kategoria, mutta tarkastelemalla käsitettä ja ilmiötä saadaan esille sellaisia hyveitä, joita katsojat sekä lajin harrastajat toivoisivat jalkapallon ilmentävän.

Parhaiden pelaajien ja joukkueiden pitäisi voittaa reilun pelin periaatteiden valossa, ja viihdyttävä jalkapallo arvostetaan huomattavasti korkeammalle kuin ns. tulosjalkapallo. Viihdyttävyys on tietenkin jokaisen katsojan silmässä.