Suomalainen jalkapalloyhteisö kohtasi joulukuun ensimmäisenä päivänä suru-uutisen.
Tieto Roni Peiposen poismenosta kolahti omalla kohdallani poikkeuksellisen kovaa, vaikken tuntenut häntä kunnolla – pelasimme jokusen kerran vastakkain ja muuten seurasin hänen otteitaan katsomon puolelta. Uutinen pysäytti erityisen paljon siksi, että Peiponen oli muutaman vuoden sisään jo neljäs pelikaverini tai vastapuolen tuttu, joka lähti aivan liian nuorena.
Reilut pari vuotta sitten Peiponen lopetti ammattilaisuransa ja avautui rohkeasti takavuosien masennuksestaan. Peiponen kertoi Helsingin Sanomille purskahtaneensa eräs päivä itkuun, kun joukkuetoveri kysyi hänen vointiaan. Tämä sai minut pohtimaan myös omaa toimintaani.
Olen pelannut jalkapalloa parin vuosikymmenen ajan ja toiminut monen joukkueen kapteenina, mutta montakohan kertaa olen esittänyt pukukopissa saman kysymyksen? En varmasti tarpeeksi montaa. Ehkä meitä on opetettukin siihen, että henkilökohtaisten ongelmien tulee jäädä kopin ulkopuolelle, jotta keskittyminen pysyy olennaisessa. Tsempataan nyt harkkojen tai matsin ajan.
Pukukoppi on mielenkiintoinen ympäristö – voit jakaa sen parinkymmenen joukkuekaverisi kanssa useita kertoja viikossa, mutta kukaan ei välttämättä tiedä, mitä käyt läpi. Kopissa saatetaan viihtyä pitkiä aikoja, mutta siellä heitetään lähinnä läppää ja puhutaan pitkälti futiksesta. Senkään merkitystä ei toki voi väheksyä, ja juuri noita hetkiä tuli eniten ikävä, kun pidin huilia pelaamisesta.
Itselleni jalkapallo on toiminut eräänlaisena terapiamuotona muun muassa läheisen kuoleman tai ensimmäisen pitkän parisuhteeni päättymisen jälkeen. Unohdan tänäkin päivänä kaikki huoleni ja stressin, kun treenit tai peli pyörähtää käyntiin. Valitettavasti murheet yleensä palaavat aikanaan – ja niistä olisi tärkeää saada puhua.
Jokaisella futisjoukkueella on potentiaalia valtavaksi henkiseksi voimavaraksi. Jokainen pelaaja sekä valmentaja voi pyrkiä vaikuttamaan omalla toiminnallaan siihen, että kukaan joukkuekaveri ei jää yksin. Peiposen haastattelu Hesarissa on hyvä esimerkki siitä, että yhdelläkin lauseella voi olla suuri merkitys – mitä sulle kuuluu?
Yksilöiden lisäksi vastuu on koko jalkapalloperheellä sekä yhteiskunnalla. Avoimesti omista kokemuksistaan kertonutta Mika Ojalaa lainaten – meidän täytyy tehdä enemmän töitä mielenterveyden edistämiseksi.
Tukea ja apua:
