Vaikka jalkapallohuliganismiin alkujaan vahvasti liitetty ”kasuaalipukeutuminen” on edelleen jalkapallofanien suosiossa niin meillä kuin maailmalla, voi Stone Islandin kompassin nähdä yhä useammin alakulttuurin ulkopuolisen tallaajan käsivarressakin. Miten kasuaalista tuli valtavirtaa?
Ihminen on tunnetusti laumaeläin. Siksipä ei olekaan yllättävää, että lähes jokainen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen ilmiö sulkee sisäänsä monia erilaisia, tietoisesti toisistaan erottumaan pyrkiviä ryhmiä. Jakolinjojen rajat eivät ole tietenkään aina selkeitä, ja samaten noita linjoja vetäviä ryhmiä motivoivat tekijät saattavat olla hyvinkin erilaisia.
Jalkapallokulttuurin paristakin näitä ”heimoja” luonnollisesti löytyy – kasuaaleiksi identifioituja brändejä sporttaavat lienee yksi tunnetuimmista ja kiinnostavimmista.
Kasuaalipukeutumisen juuret ulottuvat kuningaslajin kotimaahan Englantiin. Myyttien, myös tuoreempien sellaisten, tarkka historia on usein kietoutunut vähintään ohueen sumupeitteeseen, joka lienee Englannin historiaa tuntevalle osuva vertauskuva. Näin on myös kasuaalikulttuurin kohdalla.
Täyttä varmuutta siitä, ketkä olivat ne ristiretkeläiset, jotka kasuaalibrändit Britteinsaarille ensimmäisenä rantauttivat, ei nimittäin vieläkään ole. Syyttävä, tai kiittävä, sormi osoittaa yleisimmin kuitenkin kahden Englannin jalkapallokenttien Jättiläisen, Manchester Unitedin ja Liverpoolin, fanien suuntaan.
Pelkkää muotitietoisuutta…
Ennen kuin Vanhan Mantereen vaatebrändit ylittivät fanien mukana Englannin kanaalin, oli aikalaislähteiden mukaan Luoteis-Englannin teollisuuskaupunkien jalkapallopiireissä potkaistu tuo kehitys jo tietyiltä osin käyntiin.
Manchester Unitediin kietoutunut Perry Boys oli, nimensä mukaisesti, todennäköisesti ensimmäinen ryhmä, joka otti tennislegendan brändin osaksi ”univormuaan” 70-luvun puolivälin paikkeilla. Suunnilleen samoihin aikoihin Liverpool-kannattajat puolestaan omaksuivat pukeutumiseensa Adidaksen kenkäkatalogin, joka on edelleen kiinteä osa kasuaalikulttuuria.
Vaikka tarkastelun alla oleva alakulttuuri on kiistatta sidoksissa huliganismiin, jota puolestaan lienee mahdotonta irrottaa maskuliinisuudesta, voi kiinnostuksen muotia ja designer-vaatteita kohtaan samaan aikaan nähdä irtiottona aiempien sukupolvien traditionalistisesta miehisyydestä, ainakin mitä pukeutumiseen tulee.
Tässä mielessä kasuaalikulttuurin voi jopa nähdä edellisillä vuosikymmenillä suosiota nauttineen mod-kulttuurin henkisenä perillisenä, vaikka se ei mod-pukeutumisesta poiketen pyrkinyt niinkään luovuuteen vaan pikemminkin ryhmän sisäiseen konformismiin univormullisuudellaan. Vaikka kasuaalit saattoi siis olla helppo erottaa muista kannattajajoukoista, oli ryhmän sisällä pukeutumisen monimuotoisuus rajatumpaa kuin vaatteensa räätälöineellä mod-nuorisolla.
Toisaalta edeltävää ei pidä ymmärtää niin, ettei myös kasuaalikulttuurin sisällä olisi pyritty vertailuun niin faniryhmien välillä kuin sisälläkin. Kuten Real Clobber Magazinen Luke Taylor Vicelle antamassa haastattelussaan toteaa, kuului tietynlainen snobismi asiaan myös kasuaalien parissa: ”Mun takki on kalliimpi kuin sun”. Eikä ihme, sillä työväenluokkaiselle nuorisolle yksikin kasuaalibrändeihin kuulunut vaatekappale oli usein hyvin merkittävä taloudellinen investointi.
Vaikka snobismi ja muotitietoisuus saattavat vaikuttaa siltä, että ne ovat väistämättä ristiriidassa työväenluokkaisuuden kanssa, on huomioitava, että lähes jokaiseen ihmisryhmään syntyy väistämättä hierarkioita. Koodiston mukaisella pukeutumisella oli mahdollista ansaita arvostusta ja hyväksyntää tuossa hierarkiassa.
Varsinainen kasuaalipukeutumisen lumipalloefekti potkaistiin käyntiin, kun rettelöinnistään tunnetut englantilaisfanit laajensivat vaatekaappejaan etenkin Italian vieraspelireissuilla. Päällepantavaa saattoi tarttua joukkovoiman turvin matkaan jopa niin, että maksaminen unohtui välistä.
Yhdistettynä jo tuota ennen saarilla syntyneisiin kasuaalipukeutumisen tyyleihin alkoi nykyään termiin yhdistetty brändikattaus saada Saapasmaasta ja Ranskasta löydettyjen vaatemerkkien kautta muotoaan. Euroopassa vierailleiden fanien mukana ulkomaalaisbrändit levisivät nopeasti ympäri Englannin.
Alakulttuurin jäsenille näiden vielä ennen verkkokauppojen syntyä harvinaisten merkkien kantaminen oli ylpeyden aihe. Esimerkiksi liverpoolilaisbändi The Firmin nokkamies Peter Hooton on sittemmin kertonut tarinaa pitkin poikin Pariisia seikkailleista Pool-kannattajista, jotka metsästivät suurimman osan vieraspelireissustaan kaupungissa kuulemma ollutta Adidas Centeriä – huhujen mukaan sieltä sai nimittäin tossuja, joita ei mistään muualta voinut löytää. Fanien harmiksi koko juttu oli ilmeisesti pelkkä myytti.
Vai jotain muutakin?
Kasuaalipukeutumisen syntymisen taustatekijät voi jakaa kahteen näennäisen ristiriitaiseen ryhmään; jo sivuttuun muista ryhmistä erottautumiseen, mutta myös tietynlaiseen joukkoon sulautumiseen. Pukeutuminen palveli nimittäin myös käytännöllistä tarkoitusta.
Kasuaalikulttuuri ja jalkapallohuliganismi eivät, etenkään nykypäivänä, onneksi muodosta mitään erottamatonta symbioosia, vaan tyyliin mieltyneet voivat turvallisin mielin pukeutua sen mukaisesti ilman väkivaltafantasiointia. Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä kiistää, että käsitteet ovat historiallisesti liittyneet vahvasti toisiinsa.
Järjestäytyneeltä rikollisuudelta nimensä lainanneet ”firmat”, englantilaisten kannattajien joukot, olivat ensimmäisiä kasuaalipukeutumisen omaksuneita ryhmittymiä, vaikka kaikki tyylin mukaisesti itsensä verhonneet englantilaiset eivät niihin toki missään vaiheessa kuuluneetkaan.
”Tavanomaisempien” kannattajien parissa firmoja pelättiin ja paikoitellen vihattiinkin, eikä aina syyttä. Vaikka eri kannattajajoukkioiden nahinointi pyrittiin ainakin näennäisesti pitämään yleensä firmojen välisenä, joutuivat siitä silloin tällöin kärsimään myös sivulliset, kuten historiankirjoja selaava saa liian usein huomata.
Siksipä ei olekaan yllättävää, että myös virkavalta oli hyvin kiinnostunut firmojen tekemisistä. Heidän onnekseen firmojen edustajat oli ennen 70-lukua ja vielä sen alussa, siis ennen kasuaalikulttuurin nousua, suhteellisen helppo huomata.
Kasuaalipukeutumista edelsi firmojen parissa nimittäin skinhead-kulttuurin mukainen muoti kaljuine päineen ja mustine Dr. Martensin maihinnousukenkineen. Kun rähinöinti katsomossa alkoi, saattoivat koppalakit siis suuremmitta vaikeuksitta poimia talteen niihin osallistuneet yksilöt. Martensien potkimiseen soveltuvien ominaisuuksien haittavaikutuksia rajatakseen konstaapelit usein voimakkaasti kehottivat ultria joko poistamaan niistä nauhat tai jopa jättämään kengät kasoihin stadionien ulkopuolelle.
Tyylikkyyden palvelemisen ohella nahkatakkien vaihto italialaisiin ja kotimaisiin muotimerkkeihin ja Adidaksen tennareihin mahdollisti siis ainakin alkujaan virkavallan huomion välttämisen, sillä kyseiset asusteet eivät joukossa paistaneet silmään yhtä huomiota herättävästi kuin skinhead-tyyli. Kenties poliisit lisäksi ajattelivat, ettei kukaan pilaisi kallista takkiaan tappeluissa.
Siinä tapauksessa huomaamatta jäi se, että tuontituotteiden hankinta tapahtui usein kassan ohi. Tietynlaista ironiaa tai tahatonta koomisuutta toisiaan satojen eurojen vaatteissa huitovissa miesjoukoissa joka tapauksessa on.
Vaikka useimmat kasuaalikulttuurin lähemmin perehtyneet ovat yhtä mieltä siitä, että kasuaalipukeutumisen suosioon vaikuttivat sekä virkavallan välttely että pukeutumisen tyylillinen vetoavuus, ei ole olemassa konsensusta niiden suhteellisesta merkittävyydestä. Aiemmin mainitusta Taylorista poiketen esimerkiksi kasuaalipukeutumiseen keskittynyttä Propermagia pitävät Neil Summers ja Mark Smith eivät usko poliisihuomion minimoinnin olleen mikään strateginen valinta, vaan tyylistä kummunnut sivutuote.
Tätä näkemystä tukee se, että kasuaalityyli ei ole alkujaankaan ollut ainoastaan jalkapallokulttuurin omaisuutta. Esimerkiksi manchesterilaisen retrokaupan Bags of Flavorin perustaja Richard Gill kertoo Brittifutis-sivuston haastattelussa, ettei pukeutumiseen kohdistuneesta intohimostaan huolimatta ollut koskaan järin kiinnostunut jalkapallosta, ja korostaa, että kasuaalityyli oli hänen mielestään alun perinkin osa laajempaa brittiläistä nuorisokulttuuria.
Tämä voi olla totta, mutta siitä huolimatta kasuaalipukeutuminen alettiin jossain vaiheessa nähdä firmojen uutena univormuna.
Kasuaalikulttuurin ja huliganismin myöhempi suhde
80-luvun jalkapalloa mustanneiden Heyselin ja Hillsborough’n tragedioiden jälkeen huliganismi saatiin kitkettyä Britteinsaarilla murto-osaan aiemmasta, vaikka se ei toki kokonaan kadonnutkaan. Samalla kun firmojen väkivalta alkoi vähentyä, lisääntyi kasuaalipukeutumisen monimuotoisuus. Monet tässäkin kirjoituksessa mainituista mannereurooppalaisista ja kotoenglantilaisista brändeistä saavuttivatkin saarilla suosionsa huipun vasta paljon 70-luvun jälkeen.
Siirtymistä tapahtui etenkin urheilu- ja vapaa-ajanvaatetuksesta paremmin Englannin olosuhteisiin sopiviin merkkeihin. CP Company ja Stone Island olivat paremmin sateisiin katsomoihin soveltuvia brändejä verrattuna pikemminkin Italian ja Ranskan aurinkorannoille ja tenniskentille kuuluviin sergiotacchineihin.
90-luvulla osa kannattajista alkoi kuitenkin hyljeksiä tunnetuimpia kasuaalibrändejä osaksi samoista syistä kuin firmat olivat hylänneet skinhead-tyylin pari vuosikymmentä aiemmin. Virkavallan silmissä kasuaalityyli oli alkanut vahvemmin ja vahvemmin yhdistyä silloiseen huliganismiin siinä missä maihinnousukengät aiemmin.
Etenkin mainitun Stone Islandin, kenties kasuaalikulttuurin nykyisin tunnetuimman brändisuurlähettilään, silmiinpistävä kompassi nähtiin usein merkkinä vielä sinnittelevään huliganismikulttuuriin kuulumisesta, minkä takia osa faneista irrotti sen takeistaan – asiaan vihkiytyneet tunnistivat kyllä edelleen brändin ilman kompassiakin.
Koska virkavalta yritti paikoitellen, pääasiassa epäonnistuneesti, assosioida merkin jopa uusnatsismiin yhdistettyyn kelttiläiseen ristiin, alkoivat Pradan, Façonnablen ja Dupen kaltaiset, vasemmistolaisemmiksi mielletyt brändit saavuttaa 2000-luvulle tultaessa kasuaalien parissa suosiota. Tämä taas johti siihen, että nämäkin brändit assosioitiin paikoitellen huliganismiin, jonka vastareaktiona esimerkiksi Prada ja Burberry jopa vetivät joitakin vaatekappaleita myynnistä.
Kasuaalikulttuuri oli alkanut kaikesta huolimatta käydä myös suurelle yleisölle tutummaksi ja ulottaa vaikutustaan myös jalkapallopiirien ulkopuolelle, vaikka esimerkiksi mainitun Gillin mielestä se oli Englannissa siellä aina ollutkin. Tyyliä toivat populaarikulttuurin kautta laajempaan tietoisuuteen esimerkiksi Oasiksen ja The Streetsin kaltaiset bändit ja kulttimaineeseen nousseet, huliganismipornoksikin kutsutut elokuvat kuten Football Factory ja Green Street.
Vaikka tyyli vielä 2000-luvun puolivälissäkin yhdistettiin kiistatta firmoihin, olivat niiden aiheuttamat lieveilmiöt jyrkässä laskussa etenkin valvontakamerateknologian kehityksen ansiosta. Siksi, edellä mainittujen elokuvien väkivaltaromantisoinnista huolimatta, kasuaalityylin mukaisesti saattoi pukeutua jo suhteellisen turvallisesti.
Jalkapallopiireissäkin kyse alkoi olla yhä useammin pikemminkin roolileikistä kuin todellisesta huliganismista.
Alakulttuurista valtavirtaan
Vaikka kasuaalipukeutuminen oli jo aiemmin levinnyt englantilaisfanien mukana – tietyllä tapaa nurinkurisesti, olihan tyylin vaikutuksia haettu alun perin nimenomaan sieltä – Manner-Euroopan katsomoihin, oli populaarikulttuurin ja globalisaation yhteisvaikutus se tekijä, joka levitti tyylin ympäri maailmaa. Aiemmin tiiviisti jalkapalloon liitetyt brändit kuuluvat viimeistään nyt kaikenlaisten ihmisryhmien vaatekaappeihin.
Euroopan jalkapalloympyröissä Stone Islandin kompassi osataan toki vielä yhdistää huliganismiin ja ylipäätään kuningaslajiin, mutta sitä näkee yhä useammin ja useammin niin kahviloissa kuin yliopistokampuksillakin.
Draken kaltaiset listaykkösiä tehtailevat artistit ovat tuoneet tyyliä esiin Atlantin toisella puolellakin, ja uskaltanee väittää, että etenkään siellä vain hyvin harvalla on mitään käsitystä pukeutumistavan historiasta. Grime-musiikin kasvava suosio niin Englannissa kuin sen ulkopuolellakin on puolestaan tuonut verkkariasut valtavirtaan. Oikeastaan kaikkien kasuaalipukeutumiseen historiallisesti kuuluneiden osa-alueiden voi sanoa saavuttaneen zeniittinsä.
Kasuaalikulttuurin kokeneet ja eläneet tyylin edelläkävijät saattavat tuntea pientä ahdistusta nähdessään, miten helposti ennen niin saavuttamattomia brändejä voi hamstrata verkkokaupoista muutamalla hiiren napautuksella. Samalla he voivat kuitenkin kokea lohdutusta pioneerin statuksestaan.
