Harva vallanpitäjä on hyödyntänyt jalkapalloa politiikassa niin näkyvästi kuin Silvio Berlusconi. AC Milanin vuonna 1986 omistukseensa hankkinut Berlusconi astui politiiikkaan 1990-luvun alkupuolella, eivätkä Milanin samaan aikaan osuneet menestysvuodet eivät olleet vähäpätöinen tekijä, kun Berlusconin kohosi Forza Italia -puolueineen Italian politiikan huipulle. Puolueen nimen ohella jalkapallokatsomoiden vaikutus heijastui vahvasti myös Berlusconin poliittiseen kielenkäyttöön ja se oli omiaan luomaan kuvaa politiikan ulkopuolelta ponnistaneesta kansanmiehestä.
Pian 86 vuotta täyttävä Berlusconi asettui jälleen ehdolle viime viikonloppuna, kun Italiassa käytiin parlamenttivaalit. Niiden voittajaksi selvisi Giorgia Melonin johtama Fratelli d’Italia -puolue sekä sen ympärille muodostunut oikeistoliittouma. Vaaliliiton myötä Berlusconi on jälleen hivuttautumassa kiinni vallankahvaan.
Jalkapallon ja Berlusconin julkisuuskuvan tiivis yhteys ei ole hälventynyt vuosien varrella. Nyttemmin sen kanavana toimii Milanin sijasta naapurikaupungin seura Monza, jonka hän on omistanut vuodesta 2018 alkaen.
Berlusconin poliittisten päämäärien kannalta Monzan maaottelutaukoa edeltänyt sensaatiovoitto Juventuksesta olisi tuskin voinut osua parempaan ajankohtaan.
Ottelu oli surkeasti Serie A -kautensa aloittaneen Monzan ensimmäinen päävalmentaja Giovanni Stroppan erottamisen jälkeen. Berlusconi korosti 1–0-voittoon päättyneen ottelun jälkeen sitä, kuinka uusi päävalmentaja Raffaele Palladino oli saanut joukkueen vihdoin toimimaan seurajohdon ohjeiden mukaisesti. Konkaripoliitikko pääsi samalla korostamaan omaa johtamiskykyään ja näkemyksellisyyttään.
– Jos tämä on Berlusconin parannuskeino, sanoisin että se toimii, Berlusconi totesi ottelun jälkeen Telelombardia-kanavalle.
Jalkapalloseuran avulla on mahdollista rakentaa menestyjän auraa myös sen omistajien ympärille. Kiinteistöbisneksellä vaurastunut ja myöhemmin Italian merkittävimmäksi mediamoguliksi kohonnut Berlusconi oivalsi tämän jo varhain.
Monet asiantuntijat ovat nähneet ympäri maanosaa puhuttaneen Italian vaalituloksen keskeiseksi syyksi sen, että maassa vallitsee valtava luottamuspula politiikkaan ja sen tekijöihin. Politiikan ollessa kroonisen kaoottista ja kansalaisille etäistä, jalkapallo on Berlusconin tapaan keskeinen keino ruokkia mielikuvia siitä, että hän kykenee konkreettisiin, tulosta tuoviin tekoihin.
Jalkapalloa on näkyvästi hyödyntänyt myös samaan vaaliliittoon kuulunut Lega-puolueen populistijohtaja Matteo Salvini, joka on vuosien varrella esiintynyt usein julkisuudessa AC Milanin kannattajana. Hän on ottanut kantaa seuraan otteisiin tavoilla, joissa jalkapallon ja politiikan raja on hyvin häilyvä.
Hän yhdisti esimerkiksi vuonna 2015 Sulley Muntarin haluttoman peliesityksen ja työteliäisyyden puutteen osaksi maahanmuuttokysymyksiä.
Gonzalo Higuainin otettua protestoinnista punaisen kortin Juventusta vastaan syksyllä 2018, Salvini alleviivasi omaa sisäministerin asemaansa, samalla kun hän vannoi tekevänsä kaiken kurin, järjestyksen ja hyvien tapojen palauttamiseksi jalkapallokentille.
Huomattavaa on myös se, kuinka Salvinin taktiset näkemykset Milanin pelaamisesta ovat saaneet vuosien saatossa paljon medianäkyvyyttä, vaikka häntä on vaikea pitää varsinaisena asiantuntijana.
Vaikka jalkapallon merkitys näillä näkymin Italian ensimmäiseksi naispääministeriksi kohoavan Melonin politiikassa on ollut vähäisempi, on myös hän saanut oman osansa jalkapallon tuomasta näkyvyydestä. Meloni julistautui 2010-luvun kuluessa AS Roman kannattajaksi, mutta hänen nuoruutensa Lazio-sympatiat ovat ponnahtaneet toisinaan julkisuuteen, viimeisimpänä sunnuntain vaalien ympärillä käydyssä keskustelussa.
Vaikka edelleen vallan ytimessä vaikuttavaa Berlusconia on totuttu pitämään edelläkävijänä jalkapallon ja poliittisen populismin yhteenkietomisessa, löytyy hänelle selkeä esikuva italialaisen jalkapallon historiasta.
Samoja keinoja hyödynsi jo 1930-luvulla ensi kerran AC Napolin (SSC Napoli vuodesta 1964) presidenttinä toiminut laivanvarustaja ja poliitikko Achille Lauro. Hän nousi osin jalkapalloseuran avittamana yhdeksi toisen maailmansodan jälkeisen Etelä-Italian merkittävimmistä päättäjistä. Comandantena tunnetuksi tulleen Lauron toimintaa urheilun ja politiikan häilyvällä rajapinnalla kuvaa kenties kaikkein parhaiten tapaus, joka liittyi Ruotsin ensimmäisiin ammattilaispelaajiin lukeutuneeseen Hans Olof “Hasse” Jeppsoniin.
Jalkapallosta populismin väline
Napolin lähellä syntynyt Achille Lauro seurasi isänsä jalanjäljissä merenkulkualalle ja perusti jo 1920-luvun alulla laivanvarustamo Flotta Lauron. Sen seuraaja MSC on yhä tänä päivänä maailman suurimpia yksityisomisteisia laivanvarustamoja.
Opportunistinen Lauro lyöttäytyi samalla alalla vaikuttaneen Cianon perheen läheisyyteen. Sen pojasta, Galeazzo Cianosta, tuli fasistijohtaja Benito Mussolinin vävy, ja myös Lauron varustamon kasvu oli tiiviisti sidoksissa fasismiin. Hän haali haltuunsa valtavia omaisuuksia Italian kolonialististen pyrkimysten vanavedessä ja varakkuutensa turvin hän astui Napolin presidentiksi vuonna 1936.
Lauro oli seurajohtajana kärsimätön ja päävalmentajan paikka Napolissa kävi tuuliseksi. Liike-elämässä menestystä niittänyt, Napolin historian ensimmäistä Italian mestaruutta kiihkeästi jahdannut Lauro sai kuitenkin kohdata jalkapallokenttien arvaamattoman todellisuuden. Napolin otteet Serie A:ssa olivat heikkoja 1930-luvun jälkipuolella ja Lauro jätti seuran presidentin tehtävät vuonna 1940.
Lauro vangittiin Italian fasismin luhistuttua, mutta hän pääsi nopeasti takaisin jaloilleen. Todelliseen nousukiitoon hänen poliittinen uransa lähti pian toisen maailmansodan jälkeen. Lauro valittiin Napolin pormestariksi kesällä 1952 ja hän pysyi tehtävässä suurimman osan 1950-luvusta. Hän teki myös mittavan uran Italian parlamentissa.
Poliittiseksi ohjenuorakseen Lauro omaksui Napolin köyhää kansaa ja sen suvereniteettia korostaneen oikeistopopulismin. Hänen mukaansa laurismona tunnetun mallin ja sen välittämän viestin läpimenoa edesauttoi se, että ulkomaalaisten sotilaiden läsnäolo Napolissa oli ollut vahvaa läpi 1940-luvun. Lauro myös lietsoi avoimesti Etelä-Italian kaunoja sekä keskushallintoa että Pohjois-Italian suuria vaikuttajia kohtaan.
Jalkapallo oli aiempien vuosikymmenten kuluessa noussut Italiassa kansallislajin asemaan ja maan sisäiset jännitteet näkyivät jalkapallokatsomoissa kenties selkeämmin kuin missään muualla.
Lauro otti tästä hyödyn irti astuttuaan vuonna 1952 uudelleen Napolin presidentiksi. Samalla jalkapallo ujuttautui tärkeäksi osaksi hänen poliittista retoriikkaansa, mistä eräänä esimerkkinä oli hänen saman vuoden vaalikampanjassaan käyttämä iskulause “Un grande Napoli per Una grande Napoli”. Se viittasi läpinäkyvästi sekä kaupunkiin että sen jalkapalloseuraan.
Aivan kuten Berlusconi myöhemmin, Lauro hankki omistukseensa mediaa, esimerkiksi Napolissa edelleen ilmestyvän Roma-sanomalehden. Lehdistön ohella jalkapallo oli tehokas keino puhutella äänestäjiä, ja tässä suhteessa yksi Lauron näkyvimmistä tempauksista oli ruotsalaishyökkääjä Hasse Jeppsonin hankkiminen Napolin riveihin kaudeksi 1952-1953.
Ruotsalainen vaalilupaus
Lauro päätti heti Napolin pormestarin sekä kaupungin jalkapalloseuran presidentin asemaan päästyään toteuttaa erään siihenastisen jalkapallohistorian kohahduttavimmista liikkeistä. Hän halusi tuoda mestaruuden Etelä-Italiaan ja korkean profiilin pelaajahankinnat täyttivät samalla myös hänen napolilaisille äänestäjille antamiaan lupauksia. Lauro pyysi Napolin päävalmentajaa, aiemmin AS Roman scudettoon luotsannutta Eraldo Monzeglioa nimeämään mestaruuteen vaadittavan hankintalistan.
Painavin nimi Monzeglion listalla oli ruotsalaishyökkääjä Jeppson, joka oli kohahduttanut italialaista jalkapalloyleisöä jo vuoden 1950 MM-kisoissa iskemällä kaksi maalia Italian verkkoon. Ruotsin kanssa kisoissa pronssia saavuttanut Jeppson jatkoi pelejään englantilaisessa Charlton Athleticissa. Atalanta hankki hänet Italiaan vuonna 1951 ja ainoalla kaudellaan Bergamossa Jeppson onnistui maalinteossa 22 kertaa.
Lauro hankki Jeppsonin Vesuviuksen juurelle 105 miljoonan liiran siirtosummalla, joka rikkoi siihenastiset ennätykset. Ruotsalaishyökkääjä nostatti huumaa Napolissa ja häntä esiteltiin ylpeänä eri puolilla kaupunkia. Jalkapallohuuman vanavedessä muistettiin myös kehottaa napolilaisia antamaan jatkossakin äänensä Laurolle.
Lauron junailema jättisiirto räjäytti kuvainnollisesti pankin, minkä seurauksena ruotsalainen sai heti Vomeron stadionin lehtereillä lisänimen “Banco ‘e Napule”.
Seurajohto hankki Jeppsonin rinnalle hyökkäykseen Bruno Pesaolan ja Giancarlo Vitalin. Kapteeninnauhaa Napolissa kantoi jo aiemmin seuraan siirtynyt, urallaan AS Roman ja Interin luottopelaajiin lukeutunut Amedeo Amedei. Ruotsalainen oli ensimmäisellä kaudellaan Vitalin kanssa Napolin paras maalintekijä ja joukkue sijoittui lupauksia herättävästi neljänneksi Serie A:ssa.
Jeppson oli Napolin paras maalintekijä myös kahdella seuraavalla kaudella, mutta kirkkain menestys karttoi seuraa. Mestaruus valui kerta toisensa jälkeen Pohjois-Italiaan sekä kaudella 1955–1956 ensimmäisen kerran scudettoon yltäneelle Fiorentinalle.
Sarjan ruotsalaispelaajista kirkkaimmat otsikot varastivat urallaan viisi kertaa Serie A:n maalikuninkuuden vienyt Gunnar Nordahl sekä hänelle AC Milanin hyökkäyksessä tukea antaneet Gunnar Gren ja Nils Liedholm.
Vaikka menestys jäi uupumaan, Jeppson nousi Napoli-kannattajien suosikiksi iskemällä neljän kauden aikana 52 osumaa. Kannattajien mieleen jäi myös hänen tapansa onnistua maalinteossa mahdottomilta vaikuttaneista tilanteista ja toisaalta epäonnistua lähes varmoista maalipaikoista. Tähän viitanneet “Mannaggia Jeppson” -manaukset kaikuivat Napolin otteluissa vielä pitkään senkin jälkeen, kun hyökkääjä jätti seuran vuonna 1956.
Jeppson pelasi vielä yhden kauden Torinossa ennen kuin päätti hienon pelaajauransa. Göteborgin lähistöltä maailmalle ponnistanut Jeppson asettui pysyvästi Italiaan, jossa keskittyi muun muassa tennikseen, joka oli hänelle kenties jalkapalloakin suurempi intohimo. Jeppson menehtyi Roomassa alkuvuodesta 2013, mikä ei jäänyt huomaamatta Napolissa, jonne hän jätti vaikuttavimman jälkensä.
Jeppsonin hankkineen Lauron perintö seuralle osoittautui lopulta kahtiajakoiseksi. Vuodesta 1954 alkaen seuran presidentin asemaa piti virallisesti hallussaan Lauron luottomies Alfonso Cuomo, mutta hän vaikutti vahvasti taustalla aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka. Samalla kun Napoli hankki Lauron aikana kovan luokan pelaajia ja siirtyi vuonna 1959 uudelle Stadio San Paololle, ajautui seura myös velkoihin. Vaikeudet välittyivät myös jalkapalloviheriöille ja Napolin otteet ailahtelivat pahasti 1960-luvulla. Coppa Italian voiton sekä Serie A:n toisen sijan kääntöpuolena olivat putoamiset alemmalle sarjatasolle.
Jeppsonin hankinnalla tavoiteltua Italian mestaruutta saatiin Napolissa odottaa aina kauteen 1986–1987, jolloin joukkuetta johdatti silloinen ennätysostos, Diego Maradona.
Lauron tapaus antaakin perspektiiviä siihen, miksi Napolin ensimmäisen scudetto ei merkinnyt ainoastaan urheilullista voittoa. Se heijasteli laajasti italialaista yhteiskuntaa ja sen sisäisiä jännitteitä, mikä ruumiillistui kaikkein vahvimmin juuri Maradonaan. Hänen vaikutuksensa ylitti pelikentän rajat, eikä hän ollut napolilaisille enää vain sanoin kuvaamaton jalkapalloilija, vaan myös poliittinen ja kulttuurinen symboli.
